Virkavelvollisuudesta kohti koulun arviointiarvoja

Julkaistu , kirjoittanut
1

”Reilu ja läpinäkyvä arviointi liitetään yleensä kriteeriperusteiseen arviointiin. Tavoitteista johdetut kuvaukset kertovat oppijalle jo ennen opiskeltavan kokonaisuuden alkua, mitä hänen on tarkoitus oppia ja miten eritasoista osaamista kuvataan.”

Teksti: Najat Ouakrim-Soivio ja Pekka Peura
Arviointimestariksi-verkkokoulutus – kirje 1

Sain vuosia sitten väitöslahjaksi puisen mitan, jota pidän työpöydälläni. Sillä on tarkoitus mitata historiaa. Mitta muistuttaa minua, kuinka absurdia mittaamin tai arviointi ovat itseisarvoina ilman niihin liittyvää kontekstia. Arviointi saa merkityksensä muun maussa arvioitavien tavoitteiden, arvioinnin erilaisten tehtävien tai sen mukaan ketä varten arviointia toteutetaan.

Arviointi on erityisosaamista vaativa tehtävä. Sitä tehdessään opettaja ei ainoastaan täytä hänelle annettua virkavelvollisuuttaan, vaan hän käyttää arviointiosaamistaan opetusalan ammattilaisena. Siksi opettajan arviointityöhön liittyy paljon valtaa ja vastuuta.

Opettajan arviointiosaamisen arviointi

Viime aikoina opettajan arviointiosaamisesta on puhuttu paljon. Sitä luonnollisesti tulee olla, mutta miten arvioida opettajien arviointitaitoja (teachers assessment literacy), kun meillä ei ole käytössämme mitään absoluutista (puista) mittaa, jolla voisimme arvioida riittävän hyvää tai laadukasta arviointiosaamista? Xu ja Brown (2016) ovat laatineet opettajan käytännön arviointiosaamista kuvaavan TALIP-mallin (teachers assessment literacy in practice). Siinä opettajien arviointiosaamisen kivijalka muodostuu

  • tiedoista oppiaineen pedagogisessa sisältötiedossa,
  • arvioinnin tarkoituksesta,
  • sisällöistä ja menetelmistä,
  • arvosanan antamisesta ja palautteesta,
  • vertais- ja itsearvioinnista,
  • arvioinnin viestimisestä ja tulkitsemisesta sekä
  • arviointietiikasta.

Arviointimestariksi-verkkokoulutuksessa opettajatiimit ympäri Suomea kehittävät omaa ja työyhteisönsä arviointiosaamista. Koulutuksen aikana tiimit myös jakavat omia pohdintojaan, näkemyksiään ja kokemuksiaan muiden tiimien hyödynnettäväksi. Jatkamme seuraavassa vielä muutaman tiimin kommenteista hieman eteenpäin.

Kriteerit reilun ja dialogisen arvioinnin pohjana

Joidenkin tiimien pohdinnoissa on ollut mainintoja koulujenne arvoista ja niiden kytkemisestä yhteisiin arvioinnin toimitapoihin. Olette noissa kommenteissanne pohtineet arvioinnin eettisyyttä, johon yleensä liitetään arvioinnin validius eli se, että arviointi kohdentuu oikein ja reliaabelius eli se, että arviointi on pysyvää ja esimerkiksi pisteitys ei muutu, vaikka arvioitsija vaihtuu.

Reilu ja läpinäkyvä arviointi liitetään yleensä kriteeriperusteiseen arviointiin. Tavoitteista johdetut kuvaukset kertovat oppijalle jo ennen opiskeltavan kokonaisuuden alkua, mitä hänen on tarkoitus oppia ja miten eritasoista osaamista kuvataan. Oppija voi palata kriteereihin oppimisprosessin aikana tai sen päätyttyä esimerkiksi verratakseen suoritustaan ennalta laadittuihin kriteereihin.

Arvioinnin dialogisuus tarkoittaa edellistä esimerkkiä käyttäen, että oppijalla on mahdollisuus pyytää perusteluita arvioinnista ja toisaalta opettajan on helpompi käyttää kriteereitä perusteluidensa pohjana, koska ne on laadittu oppijasta riippumatta kaikkia koskeviksi kuvauksiksi.

Hyvin laaditut kriteerit edistävät myös arvioinnin monipuolisuutta, jota yleissivistän koulutuksen arviointiluvut (Opetushallitus 2020; 2015; 2019) korostavat. Arvioinnin monipuolisuus tarkoittaa, että oppijalle annetaan erilaisia mahdollisuuksia osoittaa oppimistaan ja osaamistaan suhteessa erilaisten tavoitteiden saavuttamisessa. Kun arvioinnin kohde (tavoitteet) on selkeästi ennalta määritelty, on oppimista ja osaamista myös yksinkertaisempaa tunnistaa erilaisin tavoin osoitettuna.

Ymmärrettävä arviointitieto palvelee dialogia

Opettajan arviointiosaamiseen kuuluu myös pohtia, kenelle kulloinkin tuotamme arviointitietoa. Jos teemme arviointia oppijoille, miten varmistamme, että he ymmärtävät arvioinnin tehtävän ja merkityksen kyseisessä tilanteessa. Jos taas kohderyhmämme ovat huoltajat, miten viestimme arvioinnista niin, että se on mahdollisimman selkeää ja dialogista.

Joka kerta kun teemme arviointityötä, se palvelee meitä arvioinnin kaksisuuntaisuuden vuoksi: Kaikkeen tavoitteelliseen toimintaan liittyy aina arviointi ja siihen perustuva palaute. Oppijoiden kanssa työskennellessämme, saamme muutamalla kysymyksellä selville, onko asetetut tavoitteet saavutettu, voimmeko jatkaa eteenpäin, vai onko tarkoituksenmukaista vielä pysähtyä kyseisen asian äärelle ja esimerkiksi sanottaa tehtävänanto uudelleen.

Arviointia hallitsevat opettajat

Xu ja Brown (2016) kuvaavat arviointia hallitsevia opettajia seuraavalla tavalla:

  • He reflektoivat säännöllisesti omia arviointikäytänteitään,
  • osallistuvat arviointia koskeviin kehittämishankkeisiin,
  • keskustelevat arvioinnista ammatillisesti,
  • harjoittavat arviointikäsityksiensä itsetutkiskelua ja
  • hankkivat lisätietoa voidakseen uudistaa ymmärrystään arvioinnista ja omasta roolistaan arvioijana.

Miten kuvaus sopii mielestäsi sinuun tai teidän arviointitiimiinne?

LUE LISÄÄ Arviointimestariksi-verkkokoulutuksesta ja ilmoittaudu mukaan!

Lähteet:

Oppilaan oppimisen ja osaamisen arviointi perusopetuksessa. Perusopetuksen opetussuunnitelmaperusteiden 2014 muutokset. (2020). Helsinki: Opetushallitus.

Lukion opetussuunnitelman perusteet. (2015). Helsinki: Opetushallitus.

Lukion opetussuunnitelman perusteet. (2019). Helsinki: Opetushallitus.

Xu, Y. & Brown, G. (2016). Teacher assessment literacy in practice: A reconceptualization. Teaching and Teacher Education, 58, 149–162.

Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 3: Oppimisen demokratisoituminen

Julkaistu , kirjoittanut
1

”Oppiminen ei ole enää valmistautumista elämään, vaan teknologian tukema elämänasenne. Tapa elää merkityksellisempää elämää ja pyrkimys olla intensiivisemmin läsnä omassa ainutlaatuisessa elämässä.”

Teksti: Esko Kilpi ja Pekka Peura
(Päivitetty 2.6.2019)

Älykkäämmät työkalut tekevät ihmisistä älykkäämpiä

On virheellistä ajatella, että ihmisen kyvykkyys heikkenisi työkalujen kyvykkyyden kehittyessä. Kysymys ei ole nollasummapelistä. Todellisuudessa ihmisten kyky toimia paranee uusien kehittyneempien työkalujen myötä.

Ihminen lajina, muiden lajien joukossa, on kahdessa suhteessa erilainen kuin muut. Kykymme yhteistyöhön ja työkalujen tekemiseen on kehittyneempi kuin muilla lajeilla. Emme siten ole mitenkään uudessa tilanteessa kun puhumme digitalisaation ja uusien teknologioiden luomista uusista mahdollisuuksista. Ihminen on aina tehnyt itselleen työkaluja, joilla hän pystyy suoriutumaan yhä monimutkaisemmista tehtävistä ja ratkaisemaan yhä monimutkaisempia ongelmia. Teknologisen ongelmanratkaisukyvyn nopea kehittyminen luo mahdollisuuksia, jotka meidän tulisi tunnistaa. Älykkyyden lisäys johtuu siis kyvystä hyödyntää yhä älykkäämpiä työkaluja omassa toimijuudessa.

Tämä nostaa samalla pinnalle mielenkiintoisen kysymyksen älykkyyden määritelmästä. Onko älykkyyttä vain se, että osaa ajatella älykkäästi, vai voisiko älykkyyttä olla myös se, että osaa toimia älykkäästi? Voidaanko ajatella älykkääksi ihmiseksi henkilöä, joka ei itse muista tai osaa, mutta joka osaa jakaa tilanteen kognitiiviset vaateet sosiaalisesti ja teknologisesti?

Meidän tulee tarkastella perinteisesti ymmärretyn älykkyyden lisäksi älykästä toimijuutta. Onko ihminen älykäs toimija, jos hänen henkilökohtainen älylaitteensa kävisi kaikki koulut, kurssit ja kokeet läpi sekä valmistuisi ihmisen itsensä sijaan insinööriksi, biologiksi, sosiologiksi tai psykologiksi? Valmistumisen jälkeen älylaite opettaisi ihmistä aina tilanteen ja tarpeen mukaan, kun ihminen tarvitsee kyseisiä tietoja ja taitoja. Onko ihminen älykäs toimija, jos hän osaa taitavasti hyödyntää teknologian mahdollistamaa opettajuutta, selviytyen sen avulla vaikeista ja monimutkaisista tehtävistä ja ongelmanratkaisutilanteista?

Työkalujen, työn ja oppimisen demokratisoituminen

Useat työkalut, jotka aikaisemmin maksoivat miljoonia euroja, maksavat enää vain tuhansia euroja tai jopa vain satasia. Työkalujen halpeneminen luo mahdollisuuden uudenlaiseen ohjautuvuuteen, aikakauteen, jossa ihminen itse tai yhdessä parin muun kanssa, pystyy käytännössä tekemään sen, mikä aikaisemmin vaati suuren yrityksen. Keskeinen rajoittava tekijä ei ole enää kallis pääoma, jolla kustannetaan työvälineet, vaan kykymme kohtaamisiin, vuorovaikutukseen, olla luovia yhdessä, sekä rakentaa ja hyödyntää uusia älykkäitä työkaluja.

Uuden oppimisen ja työtehtävistä selviämisen haaste ei enää rajoitu yksilön kykyyn oppia perinteisessä mielessä, vaan myös kykyyn kompensoida yksittäisen ihmisen kognitiivista vajavaisuutta teknologisesti. Jos henkinen tai rahallinen pääoma ei enää ratkaisevasti rajoita kykyä tehdä työtä, ihmisille avautuu aivan uusia mahdollisuuksia merkitykselliseen tekemiseen.

Koska työn arvo määräytyy asiakkaiden kautta ja asiakkaiden kanssa, työn hakeminen voi muuttua työnantajan etsimisen sijaan asiakkuuksien luomiseksi. Tästä syystä oppimisen lisäksi myös työ pitäisi jatkossa ymmärtää toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutuksena.

Haasteita työn ja oppimisen demokratisoitumisessa

Jälkiteollisessa, post-fossiilisessa, maailmassa, työn muutos suuntautuu työn hakemisesta asiakkaan hakemiseksi, eli työn hakemisesta työn luomiseksi. Työn lähtökohta ei silloin ole yrityksen tuote- tai palveluprosessi, vaan tilannekohtainen ongelman kuvaus, ongelman ratkaisuprosessi asiakkaan kanssa.

Elämme kuitenkin yhteiskunnan tasolla yhä edelleen lineaarisessa ajattelussa, putkissa. Samalla tavalla kuin oppiminen on ollut lineaarinen putki, niin myös työ on ollut putki. Jos ihminen ei päässyt opiskelu- tai työputkeen, hänellä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia menestyä elämässä. Kyseinen murenemassa oleva systeemi on traagisesti jättänyt valtavan määrän ihmisiä ulkopuolelle. Putkien ulkopuolelle jäämisestä, tai joutumisesta, esimerkkinä on edelleen tapahtuva nuorten ja aikuisten syrjäytyminen.

Kollektiivista ajatteluamme leimaa muuttumattomuuden asenne (fixed mindset) kasvun asenteen (growth mindset) sijaan. Ajattelemme, että kun ihminen on kerran jättänyt koulun tai oppimisputkensa kesken, niin se oli sitten siinä loppuelämäksi. Kun en opiskellut nuorena, niin en voi sitä tehdä enää koskaan myöhemmin. Se on liian vaikeaa ja liian kallista. Oppiminen ei kuitenkaan ole enää valmistautumista elämään, vaan teknologian tukema elämänasenne. Tapa elää merkityksellisempää elämää ja pyrkimys olla intensiivisemmin läsnä omassa ainutlaatuisessa elämässä, kuten kirjoitimme aikaisemmin.

Työn ja oppimisen demokratisoituminen ei edelleenkään tarkoita sitä, että elämä ja mahdollisuudet olisivat kaikille samat. Työelämässä ja koulujärjestelmässämme on edelleen paljon tekijöitä, jotka jättävät ihmisiä ulkopuolelle. Eriarvoistumisen lähteitä on edelleen olemassa ja meidän on tehtävä jatkuvasti työtä niiden tunnistamiseksi ja poistamiseksi.

Tärkeintä on kuitenkin pitää mielessä että elämme valtavaa mahdollisuuksien demokratisoitumisen vallankumousta. Paradoksaalisesti teknologia luo meille mahdollisuuden ihmisyyden renessanssiin.

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 1: Työ = oppiminen

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 2: Digitaalinen opettajuus

Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 2: Digitaalinen opettajuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

”Itseohjautuvuuden aikakauden oppimiskykyä määrittää taito löytää ja hakeutua vuorovaikutukseen sellaisen maailman ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka a) pystyvät opettamaan jotain itselle merkityksellistä tai sillä hetkellä tarpeellista asiaa, sekä jotka b) ovat kiinnostuneita samasta asiasta kyseisellä hetkellä.”

Teksti: Esko Kilpi ja Pekka Peura

Jokainen tarvitsee opettajaa

Jokainen tarvitsee toista ihmistä oppiakseen, sillä oppiminen tapahtuu ihmisten välisten vuorovaikutusten kautta.

Tämän lisäksi oppijuutta ja opettajuutta ei voida erottaa toisistaan, vaan jokainen meistä on oppija ja jokainen meistä on opettaja tilanteesta ja näkökulmasta riippuen. Keskiössä on ymmärrys vuorovaikutussuhteiden dynamiikasta ja miten nämä vuorovaikutussuhteet luodaan.

Digitaalinen opettajuus

Tämän päivän työkaluilla vuorovaikutussuhteet voidaan helposti luoda fyysisen vuorovaikutussuhteen lisäksi digitaalisesti. Digitaalisuus myös laajentaa ja monipuolistaa mahdollisuuksia. Se tuo reaaliaikaisesti tapahtuvan vuorovaikutuksen rinnalle “on demand” -tyyppisen tarjonnan, jolloin toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutus tapahtuu tarpeen mukaan juuri sillä hetkellä, kun tarve ja kiinnostus oppimiselle on voimakkaimmillaan. Digitaalinen vuorovaikutus on lisäksi fyysistä vuorovaikutusta skaalautuvampi, mikä mahdollistaa opettajuuden riittävyyden kaikille ja edullisesti. Tämä johtaa valtavaan oppimisen demokratisoitumiseen kaikkialla maailmassa.

Opettajan läsnäolo oppimistilanteissa on kriittisen tärkeää jokaiselle ihmisille. Monelle aikuiselle ja taitavalle oppijalle digitaalisen opettajuuden läsnäolo on kuitenkin riittävää. On silti muistettava, että erityisesti ihmisen kasvuvaiheessa opettajan jatkuva fyysinen läsnäolo on oleellista, koska lapset ja nuoret tarvitsevat turvallisen sekä rajoja ja haasteita asettavan aikuisen vierelleen. Lisäksi kohtaamisen merkitys sekä tarve tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi henkisen kasvuvaiheen aikana on huomioitava opetusta järjestettäessä.

Valitettavasti menneiden aikakausien koulujärjestelmät ovat tuottaneet suuren joukon aikuisia, joilla kyky oppia uutta, elämänhallintakyky sekä itsesäätelykyky ovat kasvaneet vajavaisiksi. He ovat lasten tavoin vasta elinikäisen oppimisen ensimmäisillä portailla ja tarvitsevat vahvasti opettajan säännöllistä fyysistä läsnäoloa ja opastusta digitaalisen opettajuuden rinnalle.

Digitaalinen oppiminen

Oppimisen perustana on avoin ja utelias lähestymistapa elämään. Ihminen ei kuitenkaan opi yksin; irrallaan toisista ihmisistä, yhteisöstä, sekä tiedon ja taidon kulttuuriperinnöstä. Oppiminen on kokemuksellista ja se tapahtuu aina vuorovaikutuksessa sekä omiin kokemuksiin että toisiin ihmisiin. Mahdollisuus oppimiseen riippuu omasta suhtautumisesta; onko se avointa vai sulkeutunutta. Esitämmekö kysymyksiä vai lähestymmekö uutta valmiiden vastausten kanssa.

Nykypäivänä digitaalisia kohtaamisia on huomattavasti kasvokkaista kohtaamista enemmän, jolloin oppimista on mahdollista tapahtua ja monin paikoin myöskin tapahtuu digitaalisen opettajuuden kautta enemmän kuin fyysisissä tapaamisissa.

Digitaalisen oppimisen mahdollistajina ovat kaikki ne digitaaliset kohtaamiset, jotka pitävät sisällään nykyisen osaamisen rikastumisen, kehittymisen tai uudelleen suuntaamisen.

Miten löydän minulle merkityksellisen opettajuuden ja yhteisön?

Itseohjautuvuuden aikakauden oppimiskykyä määrittää taito löytää ja hakeutua vuorovaikutukseen sellaisen maailman ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka a) pystyvät opettamaan jotain itselle merkityksellistä tai sillä hetkellä tarpeellista asiaa, sekä jotka b) ovat kiinnostuneita samasta asiasta kyseisellä hetkellä.

Esimerkkinä, jos kaksi eri tahoilla työskentelevää tai toimivaa ihmistä ovat kiinnostuneet keskenään saman asian oppimisesta, heidän välinen yhteys luo asian oppimiselle paljon vahvemman siteen, kuin jos he yrittäisivät oppia samaa asiaa erillään ja tiedostamatta toisiaan. Ilmiö on sama kuin jos kaverit tukevat ja täydentävät toinen toisiaan jumpassa tai laihduttamisessa.

Sosiaalinen side jonkin asian tekemiseen tai oppimiseen lisää sitoutuneisuutta, sekä asian tekemisen ja oppimisen todennäköisyyttä.

Taitava itseohjautuvan aikakauden ihminen pyrkii hakeutumaan kohti niitä, jotka ovat vähän häntä edellä ja jotka osaavat sanoittaa ja selventää asioita, joita hän itse ei vielä omatoimisesti osaa ottaa toiminnassaan huomioon. Hän pyrkii kohti ihmisiä, jotka pystyvät näyttämään hänelle kasvun polun, jota hän itse ei vielä näe. Jossain tapauksissa nämä ihmiset löytyvät läheisistä koulurakennuksista tittelillä opettaja, mutta yhä useammin nämä ihmiset löytyvät YouTubesta, sosiaalisesta mediasta, kaupallisilta valmennuskursseilta tai kansainvälisten yliopistojen avoimilta verkkokursseilta.

Meillä on vielä, ainakin hetkellisesti, sisäänrakennettu ajatusvirhe kuvitellessamme, että oppiminen on oikeampaa, aidompaa ja myös korkeatasoisempaa virallisessa koulujärjestelmässä, kuin sen ulkopuolella tapahtuvassa ei-institutionaalisessa oppimisessa. Tämä ajatusvirhe tulee katoamaan oman sukupolvemme aikana.

Tukeeko koulu oppimista enää tulevaisuudessa?

Oppiminen tapahtuu tehokkaasti osaavampien ihmisten seurassa ja sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka ovat kiinnostuneet ja motivoituneet oppimaan samoja asioita. Tähän nojaten koulu tukee oppimista, jos se pystyy ketterästi yhdistämään oppilaita ja opettajia sekä luomaan rikastavia vuorovaikutussuhteita heidän välilleen.

Koulun hyvyyttä voidaankin arvioida kahden tavoitteen kautta: ensimmäiseksi kuinka ketterästi koulu tunnistaa ja yhdistää ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samasta asiasta. Toiseksi kuinka tämä yhteiset tavoitteet omaava oppilasryhmä ketterästi yhdistetään fyysiseen ja digitaaliseen opettajuuteen. Oleellista tässä on ketteryys, koska tilannekohtainen toisiaan tarvitsevuus saattaa olla hyvin lyhytkestoista.

Lähtökohtaisesti nykyinen koulujärjestelmä on nerokkaasti luotu systeemi, koska koulussa on aina läsnä jonkin tietyn aiheen asiantuntija. Tämä asiantuntija on palkattu kouluun kokopäiväisesti toimimaan tietyn substanssin opettajana. Kuitenkin kullakin oppilaalla pitäisi olla rajaton pääsy vuorovaikutukseen itselleen tilannekohtaisesti tärkeän opettajuuden tai opettajan kanssa.

Valitettavasti koulu ei kuitenkaan nykyään hyödynnä omaa potentiaaliaan, sillä oppilaiden virtaus koulurakennuksen sisällä ei ole järjestetty todellisten tarpeiden, vaan kuviteltujen tarpeiden mukaan.

Koulu järjestää ennalta määrätyn tarjooman oppilailleen tutustumatta oppilaisiin ja selvittämättä henkilökohtaisia osaamis- tai oppimistavoitteita. Koulujärjestelmän kohtaamattomuusongelma ja muutosjäykkyys eivät kuitenkaan estä eivätkä hidasta oppimisen demokratisoitumista, sillä koulujärjestelmämme ulkopuoliset toimijat tuovat tiedon kaikkien saataville ja luovat helpompia ja ketterämpiä käytänteitä yhdistää oppijoita toisiinsa ja opettajuuteen.

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 1: Työ = oppiminen

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 3: Oppimisen demokratisoituminen