Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 3: Oppimisen demokratisoituminen

”Oppiminen ei ole enää valmistautumista elämään, vaan teknologian tukema elämänasenne. Tapa elää merkityksellisempää elämää ja pyrkimys olla intensiivisemmin läsnä omassa ainutlaatuisessa elämässä.”

Teksti: Esko Kilpi ja Pekka Peura
(Päivitetty 2.6.2019)

Älykkäämmät työkalut tekevät ihmisistä älykkäämpiä

On virheellistä ajatella, että ihmisen kyvykkyys heikkenisi työkalujen kyvykkyyden kehittyessä. Kysymys ei ole nollasummapelistä. Todellisuudessa ihmisten kyky toimia paranee uusien kehittyneempien työkalujen myötä.

Ihminen lajina, muiden lajien joukossa, on kahdessa suhteessa erilainen kuin muut. Kykymme yhteistyöhön ja työkalujen tekemiseen on kehittyneempi kuin muilla lajeilla. Emme siten ole mitenkään uudessa tilanteessa kun puhumme digitalisaation ja uusien teknologioiden luomista uusista mahdollisuuksista. Ihminen on aina tehnyt itselleen työkaluja, joilla hän pystyy suoriutumaan yhä monimutkaisemmista tehtävistä ja ratkaisemaan yhä monimutkaisempia ongelmia. Teknologisen ongelmanratkaisukyvyn nopea kehittyminen luo mahdollisuuksia, jotka meidän tulisi tunnistaa. Älykkyyden lisäys johtuu siis kyvystä hyödyntää yhä älykkäämpiä työkaluja omassa toimijuudessa.

Tämä nostaa samalla pinnalle mielenkiintoisen kysymyksen älykkyyden määritelmästä. Onko älykkyyttä vain se, että osaa ajatella älykkäästi, vai voisiko älykkyyttä olla myös se, että osaa toimia älykkäästi? Voidaanko ajatella älykkääksi ihmiseksi henkilöä, joka ei itse muista tai osaa, mutta joka osaa jakaa tilanteen kognitiiviset vaateet sosiaalisesti ja teknologisesti?

Meidän tulee tarkastella perinteisesti ymmärretyn älykkyyden lisäksi älykästä toimijuutta. Onko ihminen älykäs toimija, jos hänen henkilökohtainen älylaitteensa kävisi kaikki koulut, kurssit ja kokeet läpi sekä valmistuisi ihmisen itsensä sijaan insinööriksi, biologiksi, sosiologiksi tai psykologiksi? Valmistumisen jälkeen älylaite opettaisi ihmistä aina tilanteen ja tarpeen mukaan, kun ihminen tarvitsee kyseisiä tietoja ja taitoja. Onko ihminen älykäs toimija, jos hän osaa taitavasti hyödyntää teknologian mahdollistamaa opettajuutta, selviytyen sen avulla vaikeista ja monimutkaisista tehtävistä ja ongelmanratkaisutilanteista?

Työkalujen, työn ja oppimisen demokratisoituminen

Useat työkalut, jotka aikaisemmin maksoivat miljoonia euroja, maksavat enää vain tuhansia euroja tai jopa vain satasia. Työkalujen halpeneminen luo mahdollisuuden uudenlaiseen ohjautuvuuteen, aikakauteen, jossa ihminen itse tai yhdessä parin muun kanssa, pystyy käytännössä tekemään sen, mikä aikaisemmin vaati suuren yrityksen. Keskeinen rajoittava tekijä ei ole enää kallis pääoma, jolla kustannetaan työvälineet, vaan kykymme kohtaamisiin, vuorovaikutukseen, olla luovia yhdessä, sekä rakentaa ja hyödyntää uusia älykkäitä työkaluja.

Uuden oppimisen ja työtehtävistä selviämisen haaste ei enää rajoitu yksilön kykyyn oppia perinteisessä mielessä, vaan myös kykyyn kompensoida yksittäisen ihmisen kognitiivista vajavaisuutta teknologisesti. Jos henkinen tai rahallinen pääoma ei enää ratkaisevasti rajoita kykyä tehdä työtä, ihmisille avautuu aivan uusia mahdollisuuksia merkitykselliseen tekemiseen.

Koska työn arvo määräytyy asiakkaiden kautta ja asiakkaiden kanssa, työn hakeminen voi muuttua työnantajan etsimisen sijaan asiakkuuksien luomiseksi. Tästä syystä oppimisen lisäksi myös työ pitäisi jatkossa ymmärtää toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutuksena.

Haasteita työn ja oppimisen demokratisoitumisessa

Jälkiteollisessa, post-fossiilisessa, maailmassa, työn muutos suuntautuu työn hakemisesta asiakkaan hakemiseksi, eli työn hakemisesta työn luomiseksi. Työn lähtökohta ei silloin ole yrityksen tuote- tai palveluprosessi, vaan tilannekohtainen ongelman kuvaus, ongelman ratkaisuprosessi asiakkaan kanssa.

Elämme kuitenkin yhteiskunnan tasolla yhä edelleen lineaarisessa ajattelussa, putkissa. Samalla tavalla kuin oppiminen on ollut lineaarinen putki, niin myös työ on ollut putki. Jos ihminen ei päässyt opiskelu- tai työputkeen, hänellä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia menestyä elämässä. Kyseinen murenemassa oleva systeemi on traagisesti jättänyt valtavan määrän ihmisiä ulkopuolelle. Putkien ulkopuolelle jäämisestä, tai joutumisesta, esimerkkinä on edelleen tapahtuva nuorten ja aikuisten syrjäytyminen.

Kollektiivista ajatteluamme leimaa muuttumattomuuden asenne (fixed mindset) kasvun asenteen (growth mindset) sijaan. Ajattelemme, että kun ihminen on kerran jättänyt koulun tai oppimisputkensa kesken, niin se oli sitten siinä loppuelämäksi. Kun en opiskellut nuorena, niin en voi sitä tehdä enää koskaan myöhemmin. Se on liian vaikeaa ja liian kallista. Oppiminen ei kuitenkaan ole enää valmistautumista elämään, vaan teknologian tukema elämänasenne. Tapa elää merkityksellisempää elämää ja pyrkimys olla intensiivisemmin läsnä omassa ainutlaatuisessa elämässä, kuten kirjoitimme aikaisemmin.

Työn ja oppimisen demokratisoituminen ei edelleenkään tarkoita sitä, että elämä ja mahdollisuudet olisivat kaikille samat. Työelämässä ja koulujärjestelmässämme on edelleen paljon tekijöitä, jotka jättävät ihmisiä ulkopuolelle. Eriarvoistumisen lähteitä on edelleen olemassa ja meidän on tehtävä jatkuvasti työtä niiden tunnistamiseksi ja poistamiseksi.

Tärkeintä on kuitenkin pitää mielessä että elämme valtavaa mahdollisuuksien demokratisoitumisen vallankumousta. Paradoksaalisesti teknologia luo meille mahdollisuuden ihmisyyden renessanssiin.

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 1: Työ = oppiminen

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 2: Digitaalinen opettajuus

Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 2: Digitaalinen opettajuus

”Itseohjautuvuuden aikakauden oppimiskykyä määrittää taito löytää ja hakeutua vuorovaikutukseen sellaisen maailman ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka a) pystyvät opettamaan jotain itselle merkityksellistä tai sillä hetkellä tarpeellista asiaa, sekä jotka b) ovat kiinnostuneita samasta asiasta kyseisellä hetkellä.”

Teksti: Esko Kilpi ja Pekka Peura

Jokainen tarvitsee opettajaa

Jokainen tarvitsee toista ihmistä oppiakseen, sillä oppiminen tapahtuu ihmisten välisten vuorovaikutusten kautta.

Tämän lisäksi oppijuutta ja opettajuutta ei voida erottaa toisistaan, vaan jokainen meistä on oppija ja jokainen meistä on opettaja tilanteesta ja näkökulmasta riippuen. Keskiössä on ymmärrys vuorovaikutussuhteiden dynamiikasta ja miten nämä vuorovaikutussuhteet luodaan.

Digitaalinen opettajuus

Tämän päivän työkaluilla vuorovaikutussuhteet voidaan helposti luoda fyysisen vuorovaikutussuhteen lisäksi digitaalisesti. Digitaalisuus myös laajentaa ja monipuolistaa mahdollisuuksia. Se tuo reaaliaikaisesti tapahtuvan vuorovaikutuksen rinnalle “on demand” -tyyppisen tarjonnan, jolloin toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutus tapahtuu tarpeen mukaan juuri sillä hetkellä, kun tarve ja kiinnostus oppimiselle on voimakkaimmillaan. Digitaalinen vuorovaikutus on lisäksi fyysistä vuorovaikutusta skaalautuvampi, mikä mahdollistaa opettajuuden riittävyyden kaikille ja edullisesti. Tämä johtaa valtavaan oppimisen demokratisoitumiseen kaikkialla maailmassa.

Opettajan läsnäolo oppimistilanteissa on kriittisen tärkeää jokaiselle ihmisille. Monelle aikuiselle ja taitavalle oppijalle digitaalisen opettajuuden läsnäolo on kuitenkin riittävää. On silti muistettava, että erityisesti ihmisen kasvuvaiheessa opettajan jatkuva fyysinen läsnäolo on oleellista, koska lapset ja nuoret tarvitsevat turvallisen sekä rajoja ja haasteita asettavan aikuisen vierelleen. Lisäksi kohtaamisen merkitys sekä tarve tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi henkisen kasvuvaiheen aikana on huomioitava opetusta järjestettäessä.

Valitettavasti menneiden aikakausien koulujärjestelmät ovat tuottaneet suuren joukon aikuisia, joilla kyky oppia uutta, elämänhallintakyky sekä itsesäätelykyky ovat kasvaneet vajavaisiksi. He ovat lasten tavoin vasta elinikäisen oppimisen ensimmäisillä portailla ja tarvitsevat vahvasti opettajan säännöllistä fyysistä läsnäoloa ja opastusta digitaalisen opettajuuden rinnalle.

Digitaalinen oppiminen

Oppimisen perustana on avoin ja utelias lähestymistapa elämään. Ihminen ei kuitenkaan opi yksin; irrallaan toisista ihmisistä, yhteisöstä, sekä tiedon ja taidon kulttuuriperinnöstä. Oppiminen on kokemuksellista ja se tapahtuu aina vuorovaikutuksessa sekä omiin kokemuksiin että toisiin ihmisiin. Mahdollisuus oppimiseen riippuu omasta suhtautumisesta; onko se avointa vai sulkeutunutta. Esitämmekö kysymyksiä vai lähestymmekö uutta valmiiden vastausten kanssa.

Nykypäivänä digitaalisia kohtaamisia on huomattavasti kasvokkaista kohtaamista enemmän, jolloin oppimista on mahdollista tapahtua ja monin paikoin myöskin tapahtuu digitaalisen opettajuuden kautta enemmän kuin fyysisissä tapaamisissa.

Digitaalisen oppimisen mahdollistajina ovat kaikki ne digitaaliset kohtaamiset, jotka pitävät sisällään nykyisen osaamisen rikastumisen, kehittymisen tai uudelleen suuntaamisen.

Miten löydän minulle merkityksellisen opettajuuden ja yhteisön?

Itseohjautuvuuden aikakauden oppimiskykyä määrittää taito löytää ja hakeutua vuorovaikutukseen sellaisen maailman ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka a) pystyvät opettamaan jotain itselle merkityksellistä tai sillä hetkellä tarpeellista asiaa, sekä jotka b) ovat kiinnostuneita samasta asiasta kyseisellä hetkellä.

Esimerkkinä, jos kaksi eri tahoilla työskentelevää tai toimivaa ihmistä ovat kiinnostuneet keskenään saman asian oppimisesta, heidän välinen yhteys luo asian oppimiselle paljon vahvemman siteen, kuin jos he yrittäisivät oppia samaa asiaa erillään ja tiedostamatta toisiaan. Ilmiö on sama kuin jos kaverit tukevat ja täydentävät toinen toisiaan jumpassa tai laihduttamisessa.

Sosiaalinen side jonkin asian tekemiseen tai oppimiseen lisää sitoutuneisuutta, sekä asian tekemisen ja oppimisen todennäköisyyttä.

Taitava itseohjautuvan aikakauden ihminen pyrkii hakeutumaan kohti niitä, jotka ovat vähän häntä edellä ja jotka osaavat sanoittaa ja selventää asioita, joita hän itse ei vielä omatoimisesti osaa ottaa toiminnassaan huomioon. Hän pyrkii kohti ihmisiä, jotka pystyvät näyttämään hänelle kasvun polun, jota hän itse ei vielä näe. Jossain tapauksissa nämä ihmiset löytyvät läheisistä koulurakennuksista tittelillä opettaja, mutta yhä useammin nämä ihmiset löytyvät YouTubesta, sosiaalisesta mediasta, kaupallisilta valmennuskursseilta tai kansainvälisten yliopistojen avoimilta verkkokursseilta.

Meillä on vielä, ainakin hetkellisesti, sisäänrakennettu ajatusvirhe kuvitellessamme, että oppiminen on oikeampaa, aidompaa ja myös korkeatasoisempaa virallisessa koulujärjestelmässä, kuin sen ulkopuolella tapahtuvassa ei-institutionaalisessa oppimisessa. Tämä ajatusvirhe tulee katoamaan oman sukupolvemme aikana.

Tukeeko koulu oppimista enää tulevaisuudessa?

Oppiminen tapahtuu tehokkaasti osaavampien ihmisten seurassa ja sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka ovat kiinnostuneet ja motivoituneet oppimaan samoja asioita. Tähän nojaten koulu tukee oppimista, jos se pystyy ketterästi yhdistämään oppilaita ja opettajia sekä luomaan rikastavia vuorovaikutussuhteita heidän välilleen.

Koulun hyvyyttä voidaankin arvioida kahden tavoitteen kautta: ensimmäiseksi kuinka ketterästi koulu tunnistaa ja yhdistää ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samasta asiasta. Toiseksi kuinka tämä yhteiset tavoitteet omaava oppilasryhmä ketterästi yhdistetään fyysiseen ja digitaaliseen opettajuuteen. Oleellista tässä on ketteryys, koska tilannekohtainen toisiaan tarvitsevuus saattaa olla hyvin lyhytkestoista.

Lähtökohtaisesti nykyinen koulujärjestelmä on nerokkaasti luotu systeemi, koska koulussa on aina läsnä jonkin tietyn aiheen asiantuntija. Tämä asiantuntija on palkattu kouluun kokopäiväisesti toimimaan tietyn substanssin opettajana. Kuitenkin kullakin oppilaalla pitäisi olla rajaton pääsy vuorovaikutukseen itselleen tilannekohtaisesti tärkeän opettajuuden tai opettajan kanssa.

Valitettavasti koulu ei kuitenkaan nykyään hyödynnä omaa potentiaaliaan, sillä oppilaiden virtaus koulurakennuksen sisällä ei ole järjestetty todellisten tarpeiden, vaan kuviteltujen tarpeiden mukaan.

Koulu järjestää ennalta määrätyn tarjooman oppilailleen tutustumatta oppilaisiin ja selvittämättä henkilökohtaisia osaamis- tai oppimistavoitteita. Koulujärjestelmän kohtaamattomuusongelma ja muutosjäykkyys eivät kuitenkaan estä eivätkä hidasta oppimisen demokratisoitumista, sillä koulujärjestelmämme ulkopuoliset toimijat tuovat tiedon kaikkien saataville ja luovat helpompia ja ketterämpiä käytänteitä yhdistää oppijoita toisiinsa ja opettajuuteen.

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 1: Työ = oppiminen

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 3: Oppimisen demokratisoituminen

Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 1: Työ = oppiminen

”Työtä ja oppimista ei voi enää tulevaisuudessa erottaa toisistaan.”

Teksti: Esko Kilpi ja Pekka Peura

Merkityksellistä oppimista ja työtä kaikille tästä ikuisuuteen

Merkityksellisyyden kokemus on ihmisoikeus.

Merkityksellisyys syntyy ennen kaikkea työelämän ihmissuhteissa sekä ihmisen suhteesta työhön itsessään. Tämä perusasia ei muutu, vaikka olemmekin siirtymässä teollisesta erikoistumisen aikakaudesta jälkiteolliseen itseohjautuvuuden aikakauteen.

Muutosta on kuitenkin ilmassa. Yksittäisen ihmisen kohdalla muutos tapahtuu sekä työn että oppimisen mahdollisuuksien laajenemisessa, mikä johtaa niiden demokratisoitumiseen. Yhä useampi pääsee oppimaan haluamiaan tietoja ja taitoja sekä tekemään sellaista työtä, jonka kokee merkitykselliseksi ja itselleen sopivaksi. Tämä on ihmisen kannalta merkittävä positiivinen muutos kohti parempaa yhteiskuntaa, mutta se tuo mukanaan myös haasteita. Muutos itsessään, myös kohti parempaa, vaatii aina sopeutumista ja uuden oppimista.

Työn muutos toistosta tilannekohtaisuuteen vie meitä kohti luovia ongelman kuvauksia ja ongelman ratkaisuja. Työ muuttuu tuotekeskeisestä asiakasvuorovaikutuskeskeiseksi.
Tasa-arvoiset, luovat mahdollisuudet muuttavat työihmisen teollisen ajan ammattilaisesta lähemmäksi sitä maailmaa, minkä tunnemme taiteen kautta. Artistius, taiteilijuus, tarkoittaa oman sisäisen potentiaalin vapautumista oppimisen kautta ja sisäisen minän puhkeamista kukoistukseen luovan työn ja luovien kohtaamisten kautta. Tämä mahdollistaa intensiivisemmän läsnäolon omassa ainutlaatuisessa elämässä.

Tämän päivän keskeisin kysymys on, mitä uuden oppiminen tarkoittaa käytännössä lapsille, nuorille sekä aikuisille, jotta jokainen pääsisi mukaan demokratisoituvaan oppimiseen ja demokratisoituviin mahdollisuuksiin työelämässä.

Työ = oppiminen

Työn luonne sekä tuottavuuden määritelmä muuttuvat. Teollisena aikana tuottavuuden lisääminen perustui eri asioihin kuin tänään ja tulevaisuudessa.

Jälkiteollisena aikana työ kehittyy ja tuottavuus lisääntyy oppimisen kautta. Oppiminen ei ole enää työhön valmistavaa asiaa, vaan oppiminen tapahtuu osana työtä aitojen ongelmanratkaisutilanteiden kautta. Työ on toisten ihmisten ongelmien kuvausta ja niiden ratkaisua. Oppiminen on kysymysten esittämistä ja vastausten hakemista niihin. Todellista kokonaisvaltaista oppimista ei edes voi tapahtua simuloimalla tilanteita työn ulkopuolella, mistä syystä työtä ja oppimista ei voi enää tulevaisuudessa erottaa toisistaan.

Yhteiskunnan tasolla ongelmana on yhä edelleen tuottavuuden lisääntymisen näkeminen tehostamisen kaltaisena toimintana, jossa pyritään tekemään vähemmällä työllä enemmän tulosta. Jälkiteollisen työn aikakautena tuottavuus syntyy työn arvon eikä määrän lisääntymisenä.

Minkälainen työ on arvokasta – mitä on tärkeää oppia?

Työn arvo kasvaa, kun asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kokemus palvelusta tai tuotteesta paranee. Pyrkimys lisätä työn arvoa luovalla tavalla on fundamentaalisesti oppimisprosessi.

“Mitä on tärkeää osata?” on muuttunut vääräksi kysymykseksi. Oikeat kysymykset muodostuvat vasta vuorovaikutuksessa maailman kanssa arvonluonnin yhteydessä, mistä syystä vastauksia ei voi opetella etukäteen. Tulevaisuuden ihminen tarvitsee ammattilaisen työkalupakin sijaan artistin työkalupakin, jossa luovuus on yksi keskeisimmistä työkaluista. Kritiikki siitä, että nykykoulu ei valmista ihmisiä työelämään, on tästä näkökulmasta hyvin perustelu.

Oppilaitoksia ja oppimispolkua suunnitellessa tulisi pitää keskiössä tavoite toiminnasta, jonka kautta kasvatamme hyvän itsetunnon omaavia, uteliaita ja elinikäisen oppimisen taidot hallitsevia yhteistyöhakuisia ja kohtaamiskykyisiä ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, etteikö nykymuotoinen asiantuntijuus kasvaisi myös tällaista oppimispolkua ja työuraa pitkin, vaan päin vastoin.

Kuka johtaa työtä – kuka opettaa oppilasta?

Jälkiteollisen, post-fossiilisen, työn aikakaudella alkusysäys työlle ei enää tule johtajalta vaan asiakkaalta. Vastaavasti alkusysäys oppimiselle ei tule opettajalta vaan oppilaalta itseltään. Moottorina työlle ja oppimiselle toimii ihmisten välinen rikas vuorovaikutus, jossa syntyy uusia kysymyksiä, joihin haetaan uusia vastauksia.

Tieto ja nopeasti halpenevat työkalut tulevat kaikkien saataville, mistä syystä perinteinen koulujärjestelmä on jo syrjäytetty monopoliasemastaan oppimisen mahdollistajana.
On kuitenkin oleellista edelleen ymmärtää, että ihminen yksilönä ei aina ole kovinkaan hyvä tai säntillinen itsensä opettaja tai oman työnsä ohjaaja. Me tarvitsemme aina toisia ihmisiä opettajiksi, ohjaajiksi, valmentajiksi, mestareiksi, mentoreiksi, esikuviksi ja inspiraation lähteiksi.

Opettajuus ei kuitenkaan välttämättä ole enää rooli tai perustu asemaan. Nämä “opettajat” eivät löydy pelkästään hierarkisista instituutioista, kuten kouluista, vaan kuka tahansa voi toimia toisen ihmisen todellisena opettajana jossain häntä kiinnostavassa asiassa. Esimerkkinä nykyajan opettajasta toimii YouTube-kanavaa ylläpitävä vlogaaja tai sinne “how-to”-videon postaava asiantuntija.

Tämän lisäksi oppiminen on aina pienissä tai suuremmissa yhteisöissä tapahtuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen tulosta. Nämä havainnot tuovat meidät kahden oleellisen kysymyksen äärelle: miten ihminen löytää oman opettajansa ja miten hänen tulisi vuorovaikuttaa yhteisönsä kanssa?

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 2: Digitaalinen opettajuus

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 3: Oppimisen demokratisoituminen