Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 1: Työ = oppiminen

Julkaistu , kirjoittanut
1

”Työtä ja oppimista ei voi enää tulevaisuudessa erottaa toisistaan.”

Teksti: Esko Kilpi ja Pekka Peura

Merkityksellistä oppimista ja työtä kaikille tästä ikuisuuteen

Merkityksellisyyden kokemus on ihmisoikeus.

Merkityksellisyys syntyy ennen kaikkea työelämän ihmissuhteissa sekä ihmisen suhteesta työhön itsessään. Tämä perusasia ei muutu, vaikka olemmekin siirtymässä teollisesta erikoistumisen aikakaudesta jälkiteolliseen itseohjautuvuuden aikakauteen.

Muutosta on kuitenkin ilmassa. Yksittäisen ihmisen kohdalla muutos tapahtuu sekä työn että oppimisen mahdollisuuksien laajenemisessa, mikä johtaa niiden demokratisoitumiseen. Yhä useampi pääsee oppimaan haluamiaan tietoja ja taitoja sekä tekemään sellaista työtä, jonka kokee merkitykselliseksi ja itselleen sopivaksi. Tämä on ihmisen kannalta merkittävä positiivinen muutos kohti parempaa yhteiskuntaa, mutta se tuo mukanaan myös haasteita. Muutos itsessään, myös kohti parempaa, vaatii aina sopeutumista ja uuden oppimista.

Työn muutos toistosta tilannekohtaisuuteen vie meitä kohti luovia ongelman kuvauksia ja ongelman ratkaisuja. Työ muuttuu tuotekeskeisestä asiakasvuorovaikutuskeskeiseksi.
Tasa-arvoiset, luovat mahdollisuudet muuttavat työihmisen teollisen ajan ammattilaisesta lähemmäksi sitä maailmaa, minkä tunnemme taiteen kautta. Artistius, taiteilijuus, tarkoittaa oman sisäisen potentiaalin vapautumista oppimisen kautta ja sisäisen minän puhkeamista kukoistukseen luovan työn ja luovien kohtaamisten kautta. Tämä mahdollistaa intensiivisemmän läsnäolon omassa ainutlaatuisessa elämässä.

Tämän päivän keskeisin kysymys on, mitä uuden oppiminen tarkoittaa käytännössä lapsille, nuorille sekä aikuisille, jotta jokainen pääsisi mukaan demokratisoituvaan oppimiseen ja demokratisoituviin mahdollisuuksiin työelämässä.

Työ = oppiminen

Työn luonne sekä tuottavuuden määritelmä muuttuvat. Teollisena aikana tuottavuuden lisääminen perustui eri asioihin kuin tänään ja tulevaisuudessa.

Jälkiteollisena aikana työ kehittyy ja tuottavuus lisääntyy oppimisen kautta. Oppiminen ei ole enää työhön valmistavaa asiaa, vaan oppiminen tapahtuu osana työtä aitojen ongelmanratkaisutilanteiden kautta. Työ on toisten ihmisten ongelmien kuvausta ja niiden ratkaisua. Oppiminen on kysymysten esittämistä ja vastausten hakemista niihin. Todellista kokonaisvaltaista oppimista ei edes voi tapahtua simuloimalla tilanteita työn ulkopuolella, mistä syystä työtä ja oppimista ei voi enää tulevaisuudessa erottaa toisistaan.

Yhteiskunnan tasolla ongelmana on yhä edelleen tuottavuuden lisääntymisen näkeminen tehostamisen kaltaisena toimintana, jossa pyritään tekemään vähemmällä työllä enemmän tulosta. Jälkiteollisen työn aikakautena tuottavuus syntyy työn arvon eikä määrän lisääntymisenä.

Minkälainen työ on arvokasta – mitä on tärkeää oppia?

Työn arvo kasvaa, kun asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kokemus palvelusta tai tuotteesta paranee. Pyrkimys lisätä työn arvoa luovalla tavalla on fundamentaalisesti oppimisprosessi.

“Mitä on tärkeää osata?” on muuttunut vääräksi kysymykseksi. Oikeat kysymykset muodostuvat vasta vuorovaikutuksessa maailman kanssa arvonluonnin yhteydessä, mistä syystä vastauksia ei voi opetella etukäteen. Tulevaisuuden ihminen tarvitsee ammattilaisen työkalupakin sijaan artistin työkalupakin, jossa luovuus on yksi keskeisimmistä työkaluista. Kritiikki siitä, että nykykoulu ei valmista ihmisiä työelämään, on tästä näkökulmasta hyvin perustelu.

Oppilaitoksia ja oppimispolkua suunnitellessa tulisi pitää keskiössä tavoite toiminnasta, jonka kautta kasvatamme hyvän itsetunnon omaavia, uteliaita ja elinikäisen oppimisen taidot hallitsevia yhteistyöhakuisia ja kohtaamiskykyisiä ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, etteikö nykymuotoinen asiantuntijuus kasvaisi myös tällaista oppimispolkua ja työuraa pitkin, vaan päin vastoin.

Kuka johtaa työtä – kuka opettaa oppilasta?

Jälkiteollisen, post-fossiilisen, työn aikakaudella alkusysäys työlle ei enää tule johtajalta vaan asiakkaalta. Vastaavasti alkusysäys oppimiselle ei tule opettajalta vaan oppilaalta itseltään. Moottorina työlle ja oppimiselle toimii ihmisten välinen rikas vuorovaikutus, jossa syntyy uusia kysymyksiä, joihin haetaan uusia vastauksia.

Tieto ja nopeasti halpenevat työkalut tulevat kaikkien saataville, mistä syystä perinteinen koulujärjestelmä on jo syrjäytetty monopoliasemastaan oppimisen mahdollistajana.
On kuitenkin oleellista edelleen ymmärtää, että ihminen yksilönä ei aina ole kovinkaan hyvä tai säntillinen itsensä opettaja tai oman työnsä ohjaaja. Me tarvitsemme aina toisia ihmisiä opettajiksi, ohjaajiksi, valmentajiksi, mestareiksi, mentoreiksi, esikuviksi ja inspiraation lähteiksi.

Opettajuus ei kuitenkaan välttämättä ole enää rooli tai perustu asemaan. Nämä “opettajat” eivät löydy pelkästään hierarkisista instituutioista, kuten kouluista, vaan kuka tahansa voi toimia toisen ihmisen todellisena opettajana jossain häntä kiinnostavassa asiassa. Esimerkkinä nykyajan opettajasta toimii YouTube-kanavaa ylläpitävä vlogaaja tai sinne “how-to”-videon postaava asiantuntija.

Tämän lisäksi oppiminen on aina pienissä tai suuremmissa yhteisöissä tapahtuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen tulosta. Nämä havainnot tuovat meidät kahden oleellisen kysymyksen äärelle: miten ihminen löytää oman opettajansa ja miten hänen tulisi vuorovaikuttaa yhteisönsä kanssa?

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 2: Digitaalinen opettajuus

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 3: Oppimisen demokratisoituminen

Kun jokainen lapsi kertoo olevansa innostunut matematiikasta

Julkaistu , kirjoittanut
1

”DragonBox on räjäyttänyt lasten matemaattisen mielikuvituksen valloilleen.”

Teksti: Pekka Peura

Miten sinä tulkitsisit nämä viestit?

”Oppimiskeskusteluissa JOKAINEN EKALUOKKALAINEN arvioi matematiikan aineeksi, josta pitää paljon.” -1.lk:n opettaja

Terveydenhoitaja oli pitänyt kaikille kakkosille terveystarkastuksen. Tarkastuskierroksen jälkeen terveydenhoitaja oli tullut kysymään opettajalta: ”Mitä ihmettä te siellä luokassa oikein teette. Jokainen, siis ihan kaikki, sanoi, että lempiaine on matikka.”

”Oppilas oppi noomisauvojen avulla yhden oppitunnin aikana sen, mitä on puolitoista vuotta yritetty harjoitella.” -erityisopettaja, kyseessä oli kymppiparit.

”En ole ikinä ennen seurannut vierestä sitä, että oppilaat toistuvasti puhuvat matematiikkaa ruokalassa ruokaillessaan.” -rehtori

”Tyttäreni toivoi itselleen joululahjaksi DragonBoxin matematiikan opetusvälineitä.” -isä

Tai kun kaksi vanhempaa kertoo lapsensa opettajalle vanhempainvartissa, että he itse eivät koskaan ole osanneet matematiikkaa tai olleet kiinnostuneita matematiikasta ja että he olivat aina kuvitelleet matematiikan olleen mahdotonta oppia myös heidän lapselleen. Nyt he ovat kuitenkin hyvin hämmästyneitä heidän lapsensa kiinnostuksesta ja kovasta ponnistelusta matematiikan oppimisen suhteen, mikä syttyi kuin tyhjästä välittömästi lapsen aloittaessa opinnot alakoulussa DragonBoxin materiaaleilla.

Mikä on DragonBox Koulu?

Itse tutustuin DragonBox Koulun ensimmäisiin kehitysversioihin noin kaksi vuotta sitten ja olin välittömästi varma, että se tulee tekemään paljon hyvää lasten kykyyn ja motivaatioon oppia matematiikkaa. Siitä lähtien olen seurannut läheltä sekä kykyjeni mukaan auttanut materiaalin jalostumista, laajentumista ja rantautumista kouluihin. Nyt useiden eri puolilta Suomea kantautuvien havaintojen kautta on selkeästi nähtävissä, että DragonBox Koulu on räjäyttänyt lasten matemaattisen mielikuvituksen valloilleen.

Kyseessä on uusi matematiikan oppimateriaalisarja, joka on tällä hetkellä saatavilla 1. ja 2. luokille. Sitä myös laajennetaan peruskoulun muille luokille lähivuosina. Oppimateriaalisarjaa rakennetaan yhteistyössä suomalaisten, norjalaisten ja ranskalaisten opettajien ja opetuksen tutkijoiden kanssa. Lisäksi tiimiin kuuluu muun muassa maailman parhaimpia ja luovimpia lastenkirjailijoita, kuvittajia ja pelisuunnittelijoita.

Miksi DragonBox Koulu toimii?

Vaikka DragonBox Koulu sisältää kaikki perinteisen oppimateriaalin elementit, kuten painetut tehtäväkirjat, sen sisältö on hyvin kaukana perinteisestä materiaalista. Siinä ei pelkästään lasketa tehtäviä tai päntätä laskusääntöjä, vaan se pohjautuu kiinnostaviin satuihin, tarinankerronnallisuuteen ja mielikuvituksellisiin matemaattisiin pulmiin.

Monipuolisuus on myös oppimateriaalin ehdoton vahvuus. Moni opettaja on kertonut hyödyntävänsä DragonBoxin oppimateriaaleja myös useassa muussa oppiaineissa, kuten äidinkielessä, uskonnossa, kuvataiteessa, käsityössä ja jopa liikunnassa.

Tästä aiemmin kirjoittamastani tekstistä voi lukea neljä tarkempaa ja laajempaa perustelua, miksi DragonBox Koulu on oppimateriaalien sarjassa täysin omassa luokassaan (itse käytän termiä maailman paras oppimateriaali siihen asti, kunnes joku onnistuu luomaan vielä tätäkin paremman materiaalin):

Jos aihe kutkuttaa enemmän ja haluat nähdä myös, miltä materiaali näyttää koululuokassa lasten käsissä ja mitä kaikkea opettajatkin innostuvat luovasti luomaan DragonBox Koulun innoittamana, suosittelen vahvasti liittymään DragonBox Koulu -Facebook-ryhmään. Sitä kautta pääsee seuraamaan, mitä kaikkea nyt tapahtuu ja on tämän lukuvuoden aikana myös jo tapahtunut: https://www.facebook.com/groups/478803835850042/

Kohtaamattomuus on koulujärjestelmämme pahin puute

Julkaistu , kirjoittanut
2

”Keskinkertainen opettaja kertoo.
Hyvä opettaja selittää.
Erinomainen opettaja havainnollistaa.
Loistava opettaja inspiroi.”
-William Arthur Ward

Teksti: Pekka Peura

Inspiraatio – inspire – in spirit – henki sisällä

Riippumatta siitä mitä sanat henki ja sielu kenellekin merkitsevät, jokaisen ihmisen sisällä on jotain, joka tarvitsee hellyyttä, huomiota ja hoivaa. Ihmisen tulee tuntea itsensä nähdyksi, kohdatuksi ja ymmärretyksi. Epävarmuuden hetkillä hänen tulee kokea olonsa ja ympäristönsä turvalliseksi.

Jos ajatellaan ihmistä sekä fyysisenä että henkisenä olentona, velvollisuutemme on vaikuttaa positiivisesti lasten ja nuorten henkiseen kasvuun, jota tuetaan fyysistä hyvinvointia kehittämällä. Vanhemmilla on korvaamaton rooli tässä heti lapsen syntymästä alkaen. Hyvinvointiyhteiskuntamme kivijalkaan lisäksi kuuluu, että heitä ei jätetä yksin. Avuksi tulevat muun muassa lastentarhanopettajat, luokanopettajat ja aineenopettajat, kukin vuorollaan.

Yhteiskuntajärjestelmämme pyrkii luomaa parhaat mahdolliset edellytykset niin vanhemmille kuin opettajille tähän kasvatus- ja opetustyöhön riippumatta siitä, mihin maantieteelliseen sijaintiin tai sosioekonomiseen asemaan lapsi syntyy. Maailman mittakaavassa meidän järjestelmämme on jo nyt erinomainen, mutta järjestelmän sisällä elävänä ei voi olla havaitsematta, että meillä on silti lukuisia ongelmia. Ne eivät ole suuruudeltaan sotaan tai nälänhätään verrattavia, mutta yksittäisen ihmisen kokemusmaailmassa ne voivat silti tuntua järisyttävän suurilta, yhteiskunnasta vieraannuttavilta ja jopa hengenvaarallisilta.

Mitä siis voimme tehdä nyt, jotta jokainen lapsistamme saisi tulevaisuudessa turvallisen ja henkeä ravitsevan, inspiroivan kasvualustan? Mitä tekijöitä voimme kehittää lyhyellä aikavälillä koulutusjärjestelmässämme, jotta jokainen lapsi saisi parempaa kasvatusta, ohjausta ja opetusta koulun toimesta ja jotta opettajat saisivat edellytykset toteuttaa opettajuuttaan paremmin?

Nykyisen järjestelmämme pahin puute

Sanoja, joita useat opettajat käyttävät kuvatessaan arkeaan: ”kiire, en ehdi, liikaa, uuvuttavaa, heikompia kuin ennen, eivät osaa”.

Sanoja, joita useat oppilaat käyttävät kuvatessaan suhdettaan kouluun: ”en osaa, huono, jännittää, stressi, vihaan, tylsää, ei kiinnosta”.

Kyseisten sanojen pitäisi jo soittaa hälytyskelloja, mutta pelkkä laadullinen arviointi ei vielä anna tarkkaa kuvaa todellisuudesta. Numerot eivät kuitenkaan valehtele. THL:n kouluterveyskyselyn (2015) mukaan 8. ja 9. luokan tytöistä 35 prosenttia ja pojista yli 40 prosenttia ei pidä koulunkäynnistä. Mielestäni nämä luvut eivät ole hyvin toimivan koulujärjestelmän tunnuslukuja.

Nykyjärjestelmämme pahin puute on se, että siinä ei ole aikaa ihmiselle. Se, että ”kiire” on yksi yleisimmistä sanoista, joita opettajan suusta kuulee, osoittaa samalla suoraan juuri sen ongelman, jonka ratkaisemiseen pitäisi kaikkein eniten kiinnittää huomiota. Meillä ei ole aikaa aidosti kohdata oppilasta. Meillä ei ole aikaa kuunnella häntä eikä nähdä häntä, minkä johdosta meillä ei ole mahdollisuutta antaa oikeanlaista palautetta hänelle eikä meillä ei ole aikaa ohjata häntä tarvelähtöisesti. Yksinkertaistettuna, meillä ei ole aikaa opettaa sanan syvällisessä merkityksessä. Voimme vain näytellä opettamista.

Kalenteri ohjaa ihmistä

Jos mietitään yhtä yksinkertaisimmista ja helpoimmista työkaluista ohjata ja johtaa ihmistä, se on kalenteri. Yritysmaailman johtajat pitävät itsestään selvänä, että yritystä, työntekijöitä ja heidän tiimejään johdetaan yksittäisten työntekijöiden kalentereista käsin.

Jos mennään oppimiseen, yksittäisen ihmisen tietojen ja taitojen systemaattisessa ja korkealla tasolla toimivassa kehittämisessä kalenteri on korvaamaton työkalu. Esimerkkinä huippu-urheilu ja valmentaminen. Kalenteriin merkitään milloin nukutaan, milloin ja mitä syödään, milloin urheilija harjoittelee omatoimisesti valmentajan kanssa yhdessä sovittuja harjoitteita, milloin kohdataan, annetaan palautetta, sovitaan uusista tavoitteista ja päivitetään ne kalenteriin.

Myös koulu toimii täysin kalentereiden ohjaamana. Me kutsumme niitä lukujärjestyksiksi. Isokin koulu toimii niiden ansiosta hämmästyttävän jouhevasti. Ylhäältä katsottuna koulu on kuin pumppaava sydän, jossa kammiot (luokkahuoneet) täyttyvät rytmissä oppilaista, jotka taas hetken päästä yhdellä sykäyksellä virtaavat käytävien kautta seuraaviiin kammioihin.

Kun katson omaa ja oppilaideni lukujärjestyksiä, niistä näkee selkeästi ja suoraan nykyisen koulujärjestelmämme pahimman puutteen. Niihin ei ole merkitty edes yhtä sekuntia aikaa kohtaamiselle. Molempien kalenterit ovat täynnä oppitunteja.

Aineenopettajana oppitunti näyttäytyy minulle tapahtumana, jossa tietyllä kellonlyömällä iso ryhmä oppilaita virtaa luokkaani ja hetken päästä se virtaa sieltä ulos. Oppilaan näkökulmasta hän sulautuu käytävällä osaksi ryhmää, joka marssii luokkaan ja hetken päästä hän marssii osana ryhmää luokasta ulos.

Joku voi tähän sanoa, että kyllähän luokassa on mahdollisuus kohdata yksittäinen oppilas silmästä silmään, kasvot vasten kasvoja sekä molempia ympäröivässä henkisesti kiireettömässä tilassa nähdä ja kuulla häntä juuri sellaisena kuin hän on, huomioida hänen tarpeensa ja antaa hänelle kohdennettua palautetta ja ohjausta. Ollaanpa nyt rehellisiä. Jos sitä ei ole kalenterissa, sitä ei tapahdu.

Aikaa aidolle kohtaamiselle ei ole, koska sille ei yksinkertaisesti ole kalenteriin annettu aikaa. Vastaavasti tässä on myös hyvin yksinkertainen mutta toimiva ratkaisu ongelmalle. Jos aikaa kohtaamiselle raivattaisiin jokaisen oppilaan ja opettajan kalenteriin jo järjestelmän toimesta, silloin sitä myös tapahtuisi.

Koulujärjestelmä, jossa on aikaa kohtaamiselle

On käytännössä osoitettu toteen, että nykyisillä resursseilla sekä opettajan ja oppilaan normaalin viikkotyöajan puitteissa on mahdollista luoda systeemitasolla koulujärjestelmä, jossa jokaisella oppilaalla on kalenteriin merkitty 15 minuuttia henkilökohtaista ohjausta viikossa sekä oman luokan ryhmänohjaustuokio kahdesti päivässä (koulupäivä alkaa ja päättyy RO-tuokioon). 15 minuuttia henkilökohtaista ohjausta viikossa voi tuntua vähältä ihmisen tarpeisiin nähden, mutta se on silti 30-40 kertainen määrä nykyiseen verrattuna. Suomessa oppilaan kalenteriin saatetaan hyvässä tapauksessa merkitä 15 minuuttia henkilökohtaista keskustelua opettajan kanssa vuodessa.

Tätä ei ole järjestetty 30-kertaistamalla opinto-ohjaajien määrän, vaan rauhoittamalla myös opettajien juoksemista ja antamalla heille aikaa kohdata oppilaitaan kasvotusten päivittäin. Jokaisen opettajan viikkokalenteriin on merkitty järjestelmän toimesta 5,5 tuntia kahdenkeskistä keskustelua oppilaiden kanssa (15 min x 22 oppilasta) sekä 2,5 tuntia ryhmänohjausta (20 min + 10 min per päivä). Vastaavasti oppitunti- ja suunnittelutyötä vähennetään samassa suhteessa, jotta kaikki työ (ohjaus, opetus, opetuksen suunnittelu) pystytään toteuttamaan normaalien viikkotuntien puitteissa.

Järjestelmää on käytetty ja hiottu paremmaksi 18 vuoden ajan ja se toimii nyt jo noin 80 koulussa. Ei vielä Suomessa, mutta Hollannissa, Ruotsissa, Intiassa ja muutamassa muussa maassa. Kirjoitin järjestelmän toiminnasta seikkaperäisesti sekä oppilaan, opettajan että hallinnon näkökulmasta tänne:

LUE: Kunskapsskolan – voiko ruotsalaiseen koulukonseptiin rakastua? (Maot.fi 15.9.2018)

Kaksi asiaa mahdollistuu, jos sekä opettajien että oppilaiden kalenteriin merkitään järjestelmätasolla aikaa kohtaamiselle viikkotasolla. Opettajat voivat toimia enemmän opettajina, koska heidän on mahdollista kuunnella ja nähdä oppilaansa sekä vastata heidän todellisiin tarpeisiinsa. Oppilas puolestaan saa henkilökohtaisen oppimisen ammattilaisen, joka kulkee hänen rinnallaan koko koulu-uran ajan antaen turvaa, neuvoja, ohjausta sekä ennen kaikkea mahdollisuuden tulla nähdyksi.

Olisiko tällainen malli helposti toteutettavissa Suomessa? Kyllä ja ei. Kyllä, koska järjestelmätasolla malli on hyvin yksinkertainen ja meillä on jo nyt olemassa kaikki palaset, mitä se vaatisi. Ei, koska kaikkien yhteiskuntajärjestelmien edes pieni muuttaminen on aina vaikeaa. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole. Se vaatii vain vahvaa näkyä paremmasta tulevaisuudesta sekä kovaa työtä kohti sitä.