”Montakohan meitä onkaan, jotka suljettujen ovien takana kehittävät, kokeilevat ja innostavat oppilaita erilaisin menetelmin tohtimatta avautua asiasta muille? Tätäkö on salliva, kehittyvä ja keskusteleva koulu?”
Teksti ja kuva: Jaana Perkinen
1. En jarruta, en nitistä
Opiskelin luokanopettajaksi Tampereen yliopiston Hämeenlinnan opettajan koulutuslaitoksessa v. 1990-1994. Sain käsiini silloisen laitoksen johtajan professori Kari Uusikylän kirjan Lahjakkaiden kasvatus. Uutena, vasta valmistuneena opettajana hämmästelin kirjassa olevia kauhutarinoita lahjakkaiden aikuisten tilityksiä kouluvuosistaan. Päätin, että minusta ei ikinä tule opettajaa, joka nitistää luovuuden ja erilaisuuden.
Päätöstäni tuki myös aiempi koulutukseni. Työskenneltyäni lähes 10 vuotta lastentarhanopettajana näkemys lapsen yksilöllisestä kehityksestä ja kasvusta oli juurtunut minuun syvään. Eihän lapsi voi mitenkään muuttua kesän aikana siirryttäessä esikoulusta kouluun. Näihin edellä mainittuihin ajatuksiin pohjautuen en mitenkään voinut kuvitella, että tulen opettamaan yhtä aikaa 24 oppilasta ja opetustuokion jälkeen kaikki osaisivat asian. Kasvun ja kehityksen tulisi jatkua yksilöllisesti myös koulussa. Motokseni muodostuikin ajatus: Kaikki kukat saavat rönsytä rauhassa, mikäli ne eivät ryöstä tilaa toisilta.
Kari Uusikylää lainatakseni: ”Lahjakkuuden kehittämiseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa, eikä kukaan voi kertoa suoraan, miten erilaisissa tilanteissa tulee menetellä. Hyvät suoritukset rakentuvat turvallisuuden ja hyväksynnän pohjalle.”
2. Seitsemän nokkelaa tapaa nujertaa luovuus, motivaatio ja innostuneisuus
Pasi Rangel on listannut ”loistavat” tavat nujertaa oppilaiden into:
- hengitä niskaan = aikatauluta
- pelottele tulevalla arvioinnilla
- vertaile oppilaita toisiinsa
- palkitse sopeutujia
- pakota kilpailemaan
- korosta parhaiden palkitsemista
- aseta tiukat rajat toiminnalle
EI IKINÄ! Kun tämä oli vastaukseni yllä oleviin kehotuksiin, niin mitä minun sitten kannatti tehdä? Kysymyksiä alkoi sadella mieleeni ja ne ovat johdattaneet minua toimimaan toisin kuin mitä opettajankoulutus aikoinaan opetti.
3. Kysymyksiä itselle ja peilin ääressä pällistelyä
Kuinka kauan motivoin oppilasta mättämällä hänelle lisätehtäviä, joilla saan hänet työllistettyä, mutta en pysty tarjoamaan hänelle kykynsä vastaavia tehtäviä? Toiminko jarruna nopealle ja uusia haasteita haluavalle oppilaalle, kun pakotan hänet pysymään vuosiluokan vauhdissa, vaikka hänellä olisi kykyjä omaksua paljon enemmän? Miksi taitavan oppilaan pitää hinkata läpi asioita muiden tahdissa? Pelkäänkö päästää motivoituneen oppilaan etenemään ikäluokkaansa nopeammin, koska on totuttu kulkemaan tasapäistämisvauhdilla? Tuleeko oppilaastani alisuoriutuja ja koulun vihaaja?
En ole unohtanut pohdinnoissani myöskään vuosien varrella tapaamieni työkavereiden roolia. Mitä he sanovat, kun ensimmäisen luokan oppilas tekee toisen luokan tehtäviä? Miten perustelen kirjahankkeeni, kun tarvitsen toisen luokan kirjoja jo ensimmäisellä luokalla? Miten suhtaudun työkavereiden seuraaviin ihmettelyihin:
”Miksi oppilaasi makaavat lattialla eikä heille opeteta mitään? (Oppilaani saavat valita mieluisan työskentelypaikan luokasta ja osa tekee mieluiten töitä lattialla tyyny vatsan alla.) Mitä oppilaillesi tarjotaan, kun he ovat kuudennella? Ilmoitetaanko oppilaasi jo ylioppilaskirjoituksiin?”
Miten yleensä perustelen ja teen toimintatapani oikeutetuksi? En ole puhunut julkisesti menetelmistäni ennen tätä kirjoitusta kovinkaan usein. Opettajan onni onkin se, että luokan oven saa perässään kiinni hyvin näppärästi. Montakohan meitä onkaan, jotka suljettujen ovien takana kehittävät, kokeilevat ja innostavat oppilaita erilaisin menetelmin tohtimatta avautua asiasta muille? Siis opettamisen salatiedettä nimettömänä suljettujen ovien takana maassa, jossa paistatellaan huikaisevilla Pisa-tuloksilla. Tätäkö on salliva, kehittyvä ja keskusteleva koulu?
4. Vanhemmatko vaivoina ja vastuksina?
Vanhempien kanssa ei yleensä ole ollut ongelmia. Selitän heille syksyllä ensimmäisessä vanhempainillassa tapani toimia ja työskennellä. Kerron, miten oppilaat työskentelevät luokassa ja miltä kotiläksymerkki tai -sivu näyttää. Kerron, ettei heidän tarvitse olla huolissaan lapsen oppimisesta tai etenemisestä, siitä vastaan aina minä. Täsmennän heille, että opetan enimmäkseen yksilöllisesti, toisinaan pienessä ryhmässä ja muutamia kertoja lukukaudessa koko porukalle. En ole kuuteentoista vuoteen törmännyt kuin muutamaan vanhempaan, joiden kanssa olen joutunut selvittämään asiaa tarkemmin.
5. Opettajien syvä huoli
Eivät ne ole olleetkaan vanhemmat, jotka ovat olleet huolissaan, vaan kollegat. Heidän päänsärkynään ei ole ollut niinkään oppilaiden oppiminen, vaan se, että miten seuraavan luokan opettaja jatkaa, jos sille luokalle tarkoitettu matematiikan oppikirja olisi jo tehty. Olen ymmärtänyt, että suurin mieliharmi on se, etteivät kaikki oppilaat olekaan samalla sivulla. Olemmeko me opettajat aukeamakeskeisiä, oppikirjasidonnaisia opettajajohtoisen opetustyylin vankeja? Harvoin olen kuullut kysymyksiä oppilaiden edistymisestä, motivaatiosta, innostuneisuudesta tai havainnoistani käyttäessäni tätä menetelmää. Tuntuu siltä, että tieto sivusta tai aukeamasta, ja että siellä varmasti ollaan yhtaikaa, on tärkeämpää – surullista.
6. Silmät kiinni ja hyppy tuntemattomaan
Kun päädyin kokeilemaan menetelmää v. 1998, silloinen Karamzinin koulun rehtori Espoossa kannusti ja rohkaisi minua: ”Mitä menetät? Et tee mitään väärää! Vanhaan voi aina palata, mikäli tämä menetelmä ei ota tulta alleen”. Ihailin hänen esimiestaitojaan silloin, ja ihailen yhä.
Minulla oli tuolloin suuri, kahdenkymmenenkuuden oppilaan luokka, johon mahtui monenlaista oppijaa. Oli huikea ja samalla pelottava tunne löysätä sivuista irti ja antaa lupa laskea eteenpäin omaan tahtiin. Minun roolini tulisi muuttumaan tiedonkaatajasta oppilaan tukijaksi ja ohjaajaksi. Eniten minua mietitytti matematiikassa heikot oppilaat ja etenkin yksi, jonka matematiikka ja muutamat oppiaineet olivat tuolloin tähdellä merkittyjä (mukautettuja).
Riemulla ei ollut rajoja, kun jouluarvio lähestyi. Systemaattisesti kaikkien oppilaiden arvosanat nousivat ja mukautettu ”tähtioppilaani” sai matematiikan arvosanaksi 7 (jokainen laskee kaikki laskut – hänkin laski). Olin onnistunut! Vaikka olisi käynyt toisin, tukenani olisi ollut kannustava esimieheni, joka oli luvannut seistä rinnallani. Esimiehen roolia kokeiluhankkeissa ei pidä väheksyä.
7. Lasketaanko oppikirjaa kilpaa ja täysin päättömästi eteenpäin?
Olen yksilöllistäessänikin käyttänyt opetuksessani oppikirjojen tekijöiden valmista materiaalia. Oppikirjaan on mielestäni ollut järkevää tukeutua, sillä kirjaan on kuitenkin koottu kaikki OPS:n keskeisimmät sisällöt. Näin ollen mitään laitonta ei tapahdu ja kaikki pääsisällöt tulee käytyä läpi.
Jottei metodista tulisi pelkkää kirjan kahlaamista, ovat erilaiset toiminnalliset ja sosiaaliset toiminnot luokassa tarpeen. Kun oppilaat ovat päässeet sinuiksi työtapojen ja käytettävän materiaalin kanssa, vallitsee luokassani suloinen kaaos. Oppitunnin osaset ja oppilaat ovat hallitussa liikkeessä koko ajan. Kirjatyöskentelyn rinnalla tunteihin kuuluu mm. seuraavia osasia/toimintoja:
- Pähkinä- /tai pulmatehtävävihkosia
- Erilaisia lauta- ja noppapelejä
- Tietokonepelejä; matemaattisia oppimispelejä
- Kaverin neuvomista, keskustelua matemaattisin termein
- Toimintatehtäviä mm. aiheista aika, rahat, mittaaminen, geometria ja kappaleet
8. Tultiinko ulos kaapista ja miksi?
Luulo ei useinkaan ole tiedon väärti. Viime kevääseen asti kuvittelin olevani lähes ainoa, joka ajattelee opettamisesta ja oppimisesta näin. Sitten huomasin netissä keskustelun, jossa kuvattiin koko yläkoulun matematiikan omaan tahtiin opiskelua. Otin osaa keskusteluun ja sain hämmästyksekseni todeta, etten ollut likimainkaan yksin ajatuksieni kanssa. Oli mielenkiintoisen hykerryttävää lukea eri koulujen kokeiluista matematiikan yksilölliseen tahtiin etenevästä opiskelusta. Kaikki koulujen kokeilut ja jo käytänteeksi juurtuneet tavat olivat hyvin lähellä omaa tapaani opettaa ja mieltää asioita. En ollutkaan yksin ajatuksieni kanssa – helpottavaa.
Salatieteestä tulikin julkista. Nyt saatoin keskustella pedagogisista ratkaisuistani ja peilata niitä muiden käyttämiin samankaltaisiin toimintatapoihin. Lämmin kiitos Pekka Peuralle, joka on esimerkillään ja sinnikkäällä työllään rohkaissut minua jatkamaan ja uskomaan unelmiini. Iso kiitos myös Terhi Hautalalle, joka on tehnyt matkani mahdolliseksi! Mieletön matematiikan into tarttukoon ja jatkakoon voittokulkua!
Jaana Perkinen
KM, luokanopettaja, LTO
Jos aihe kiinnostaa laajemmin, ota yhteyttä: pekka.peura (at) maot.fi