Kohtaamattomuus on koulujärjestelmämme pahin puute

”Keskinkertainen opettaja kertoo.
Hyvä opettaja selittää.
Erinomainen opettaja havainnollistaa.
Loistava opettaja inspiroi.”
-William Arthur Ward

Teksti: Pekka Peura

Inspiraatio – inspire – in spirit – henki sisällä

Riippumatta siitä mitä sanat henki ja sielu kenellekin merkitsevät, jokaisen ihmisen sisällä on jotain, joka tarvitsee hellyyttä, huomiota ja hoivaa. Ihmisen tulee tuntea itsensä nähdyksi, kohdatuksi ja ymmärretyksi. Epävarmuuden hetkillä hänen tulee kokea olonsa ja ympäristönsä turvalliseksi.

Jos ajatellaan ihmistä sekä fyysisenä että henkisenä olentona, velvollisuutemme on vaikuttaa positiivisesti lasten ja nuorten henkiseen kasvuun, jota tuetaan fyysistä hyvinvointia kehittämällä. Vanhemmilla on korvaamaton rooli tässä heti lapsen syntymästä alkaen. Hyvinvointiyhteiskuntamme kivijalkaan lisäksi kuuluu, että heitä ei jätetä yksin. Avuksi tulevat muun muassa lastentarhanopettajat, luokanopettajat ja aineenopettajat, kukin vuorollaan.

Yhteiskuntajärjestelmämme pyrkii luomaa parhaat mahdolliset edellytykset niin vanhemmille kuin opettajille tähän kasvatus- ja opetustyöhön riippumatta siitä, mihin maantieteelliseen sijaintiin tai sosioekonomiseen asemaan lapsi syntyy. Maailman mittakaavassa meidän järjestelmämme on jo nyt erinomainen, mutta järjestelmän sisällä elävänä ei voi olla havaitsematta, että meillä on silti lukuisia ongelmia. Ne eivät ole suuruudeltaan sotaan tai nälänhätään verrattavia, mutta yksittäisen ihmisen kokemusmaailmassa ne voivat silti tuntua järisyttävän suurilta, yhteiskunnasta vieraannuttavilta ja jopa hengenvaarallisilta.

Mitä siis voimme tehdä nyt, jotta jokainen lapsistamme saisi tulevaisuudessa turvallisen ja henkeä ravitsevan, inspiroivan kasvualustan? Mitä tekijöitä voimme kehittää lyhyellä aikavälillä koulutusjärjestelmässämme, jotta jokainen lapsi saisi parempaa kasvatusta, ohjausta ja opetusta koulun toimesta ja jotta opettajat saisivat edellytykset toteuttaa opettajuuttaan paremmin?

Nykyisen järjestelmämme pahin puute

Sanoja, joita useat opettajat käyttävät kuvatessaan arkeaan: ”kiire, en ehdi, liikaa, uuvuttavaa, heikompia kuin ennen, eivät osaa”.

Sanoja, joita useat oppilaat käyttävät kuvatessaan suhdettaan kouluun: ”en osaa, huono, jännittää, stressi, vihaan, tylsää, ei kiinnosta”.

Kyseisten sanojen pitäisi jo soittaa hälytyskelloja, mutta pelkkä laadullinen arviointi ei vielä anna tarkkaa kuvaa todellisuudesta. Numerot eivät kuitenkaan valehtele. THL:n kouluterveyskyselyn (2015) mukaan 8. ja 9. luokan tytöistä 35 prosenttia ja pojista yli 40 prosenttia ei pidä koulunkäynnistä. Mielestäni nämä luvut eivät ole hyvin toimivan koulujärjestelmän tunnuslukuja.

Nykyjärjestelmämme pahin puute on se, että siinä ei ole aikaa ihmiselle. Se, että ”kiire” on yksi yleisimmistä sanoista, joita opettajan suusta kuulee, osoittaa samalla suoraan juuri sen ongelman, jonka ratkaisemiseen pitäisi kaikkein eniten kiinnittää huomiota. Meillä ei ole aikaa aidosti kohdata oppilasta. Meillä ei ole aikaa kuunnella häntä eikä nähdä häntä, minkä johdosta meillä ei ole mahdollisuutta antaa oikeanlaista palautetta hänelle eikä meillä ei ole aikaa ohjata häntä tarvelähtöisesti. Yksinkertaistettuna, meillä ei ole aikaa opettaa sanan syvällisessä merkityksessä. Voimme vain näytellä opettamista.

Kalenteri ohjaa ihmistä

Jos mietitään yhtä yksinkertaisimmista ja helpoimmista työkaluista ohjata ja johtaa ihmistä, se on kalenteri. Yritysmaailman johtajat pitävät itsestään selvänä, että yritystä, työntekijöitä ja heidän tiimejään johdetaan yksittäisten työntekijöiden kalentereista käsin.

Jos mennään oppimiseen, yksittäisen ihmisen tietojen ja taitojen systemaattisessa ja korkealla tasolla toimivassa kehittämisessä kalenteri on korvaamaton työkalu. Esimerkkinä huippu-urheilu ja valmentaminen. Kalenteriin merkitään milloin nukutaan, milloin ja mitä syödään, milloin urheilija harjoittelee omatoimisesti valmentajan kanssa yhdessä sovittuja harjoitteita, milloin kohdataan, annetaan palautetta, sovitaan uusista tavoitteista ja päivitetään ne kalenteriin.

Myös koulu toimii täysin kalentereiden ohjaamana. Me kutsumme niitä lukujärjestyksiksi. Isokin koulu toimii niiden ansiosta hämmästyttävän jouhevasti. Ylhäältä katsottuna koulu on kuin pumppaava sydän, jossa kammiot (luokkahuoneet) täyttyvät rytmissä oppilaista, jotka taas hetken päästä yhdellä sykäyksellä virtaavat käytävien kautta seuraaviiin kammioihin.

Kun katson omaa ja oppilaideni lukujärjestyksiä, niistä näkee selkeästi ja suoraan nykyisen koulujärjestelmämme pahimman puutteen. Niihin ei ole merkitty edes yhtä sekuntia aikaa kohtaamiselle. Molempien kalenterit ovat täynnä oppitunteja.

Aineenopettajana oppitunti näyttäytyy minulle tapahtumana, jossa tietyllä kellonlyömällä iso ryhmä oppilaita virtaa luokkaani ja hetken päästä se virtaa sieltä ulos. Oppilaan näkökulmasta hän sulautuu käytävällä osaksi ryhmää, joka marssii luokkaan ja hetken päästä hän marssii osana ryhmää luokasta ulos.

Joku voi tähän sanoa, että kyllähän luokassa on mahdollisuus kohdata yksittäinen oppilas silmästä silmään, kasvot vasten kasvoja sekä molempia ympäröivässä henkisesti kiireettömässä tilassa nähdä ja kuulla häntä juuri sellaisena kuin hän on, huomioida hänen tarpeensa ja antaa hänelle kohdennettua palautetta ja ohjausta. Ollaanpa nyt rehellisiä. Jos sitä ei ole kalenterissa, sitä ei tapahdu.

Aikaa aidolle kohtaamiselle ei ole, koska sille ei yksinkertaisesti ole kalenteriin annettu aikaa. Vastaavasti tässä on myös hyvin yksinkertainen mutta toimiva ratkaisu ongelmalle. Jos aikaa kohtaamiselle raivattaisiin jokaisen oppilaan ja opettajan kalenteriin jo järjestelmän toimesta, silloin sitä myös tapahtuisi.

Koulujärjestelmä, jossa on aikaa kohtaamiselle

On käytännössä osoitettu toteen, että nykyisillä resursseilla sekä opettajan ja oppilaan normaalin viikkotyöajan puitteissa on mahdollista luoda systeemitasolla koulujärjestelmä, jossa jokaisella oppilaalla on kalenteriin merkitty 15 minuuttia henkilökohtaista ohjausta viikossa sekä oman luokan ryhmänohjaustuokio kahdesti päivässä (koulupäivä alkaa ja päättyy RO-tuokioon). 15 minuuttia henkilökohtaista ohjausta viikossa voi tuntua vähältä ihmisen tarpeisiin nähden, mutta se on silti 30-40 kertainen määrä nykyiseen verrattuna. Suomessa oppilaan kalenteriin saatetaan hyvässä tapauksessa merkitä 15 minuuttia henkilökohtaista keskustelua opettajan kanssa vuodessa.

Tätä ei ole järjestetty 30-kertaistamalla opinto-ohjaajien määrän, vaan rauhoittamalla myös opettajien juoksemista ja antamalla heille aikaa kohdata oppilaitaan kasvotusten päivittäin. Jokaisen opettajan viikkokalenteriin on merkitty järjestelmän toimesta 5,5 tuntia kahdenkeskistä keskustelua oppilaiden kanssa (15 min x 22 oppilasta) sekä 2,5 tuntia ryhmänohjausta (20 min + 10 min per päivä). Vastaavasti oppitunti- ja suunnittelutyötä vähennetään samassa suhteessa, jotta kaikki työ (ohjaus, opetus, opetuksen suunnittelu) pystytään toteuttamaan normaalien viikkotuntien puitteissa.

Järjestelmää on käytetty ja hiottu paremmaksi 18 vuoden ajan ja se toimii nyt jo noin 80 koulussa. Ei vielä Suomessa, mutta Hollannissa, Ruotsissa, Intiassa ja muutamassa muussa maassa. Kirjoitin järjestelmän toiminnasta seikkaperäisesti sekä oppilaan, opettajan että hallinnon näkökulmasta tänne:

LUE: Kunskapsskolan – voiko ruotsalaiseen koulukonseptiin rakastua? (Maot.fi 15.9.2018)

Kaksi asiaa mahdollistuu, jos sekä opettajien että oppilaiden kalenteriin merkitään järjestelmätasolla aikaa kohtaamiselle viikkotasolla. Opettajat voivat toimia enemmän opettajina, koska heidän on mahdollista kuunnella ja nähdä oppilaansa sekä vastata heidän todellisiin tarpeisiinsa. Oppilas puolestaan saa henkilökohtaisen oppimisen ammattilaisen, joka kulkee hänen rinnallaan koko koulu-uran ajan antaen turvaa, neuvoja, ohjausta sekä ennen kaikkea mahdollisuuden tulla nähdyksi.

Olisiko tällainen malli helposti toteutettavissa Suomessa? Kyllä ja ei. Kyllä, koska järjestelmätasolla malli on hyvin yksinkertainen ja meillä on jo nyt olemassa kaikki palaset, mitä se vaatisi. Ei, koska kaikkien yhteiskuntajärjestelmien edes pieni muuttaminen on aina vaikeaa. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole. Se vaatii vain vahvaa näkyä paremmasta tulevaisuudesta sekä kovaa työtä kohti sitä.

2 vastausta artikkeliin ”Kohtaamattomuus on koulujärjestelmämme pahin puute

  1. Mielenkiintoista! Kohtaamattomuus todella on koulun isoin ongelma.

    Yhä useammalla ammatilliseen koulutukseen tulevalla nuorella alkaa olla haasteita sekä motivaatiossa että ihan perusasioissa kuten kalenterin käytössä. Ja joka tapauksessa heidän kasvuprosessinsa on vielä kesken. Kuitenkin on monia vanhempia, jotka eivät pysty tukemaan nuoren kasvua aikuiseksi. Taustalla voi olla mm. sairautta, väsymystä, päihteitä, yksinäisyyttä tai syrjäytymistä.

    Opettajat taas väsyvät yhä suurempiin ja levottomampiin ryhmiin, joissa yhä useammalla opiskelijalla on ongelmia. On kyvyttömyyttä ymmärtää tekstiä, kyvyttömyyttä hahmottaa 1cm/ 10 cm, poissaoloja, motivoitumattomuutta, levottomuutta, keskittymiskyvyn puutetta, tappeluherkkyyttä, kiusaamista, kuoreen vetäytyviä hiljaisia, suomea heikosti osaavia, masennuksesta tai ahdistuksesta kärsiviä, alkoholisoituneiden vanhempien vuoksi nuoremmat sisaruksena päiväkotiin vieviä, nuoria jotka inhoavat rutiinia ja nuoria jotka eivät kestä yllättäviä muutoksia. Tällaisille varsin heterogeenisille ryhmille opettajien pitäisi pystyä opettamaan kurssit.

    Aikaa keskustelulle ja nuorten kohtaamiselle on vaikea löytää, kun kurssien lähiopetustunnit tiputettiin 28 h -> 14 h. Opettajien kalenterit ovat täynnä opetusta, ja päälle tulevat kirjaamiset sähköisiin järjestelmiin.

    Ei ihme, että opettajat väsyvät ja opiskelijat eivät viihdy. Se on selvää, että nykyinen malli ei toimi. Tätä opetustuntien vähentämistä ja työajan siirtämistä ohjaamiseen ja nuorten kohtaamiseen voisi ainakin kokeilla.

  2. Kiitos Pekka että muistutat meitä opettajia mistä opettaminen on lopulta kyse.
    Miten saisimme sinut ja ajatukset mukaan työryhmiin jotka laativat seuraavia OPSeja?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *