”Miksi se on muilta pois jos se lahjakaskin saisi opetusta omalla tasollaan?”
Huomioiko nykyinen opetuskulttuuri eritasoisia oppijoita riittävästi? Opetetaanko opettajienkoulutuslaitoksissa tulevaisuuden opettajille yksilöllisen opetuksen työkaluja? Mitä tällä hetkellä viroissaan olevat opettajat aikovat tehdä, jotta sekä lahjakkaat että hitaammat oppijat saisivat opetusta, joka tukisi kunkin yksilön oppimista aiempaa paremmin?
”Meillä on nyt 12v lapsi jonka erityislahjakkuus oli ilmeistä jo 6 vuotiaana. Koko matkan olen ihmetellyt mikä on tämä yleisesti hyväksytty tasapäistämiskultuuri mikä meillä vallitsee. Miksi se on muilta pois jos se lahjakaskin saisi opetusta omalla tasollaan?
Jo 1. luokalla opettaja sanoi ”kyllä ne erot tasoittuu”. Ja tämä Norssissa, jossa opettaja opettaa vuosittain lukuisia uusia opettajia.
Vaan eipä erot tasoittuneet. Tytär on kaikessa vuosia muita lapsia edellä, sallisi koulu sen tai ei. Taistelun tuloksena ja suuren onnen ja sattumien saattelemana tytär on saanut eriytettyä opetusta matematiikassa. Nyt näyttää että hän tulee suorittamaan yläasteen matematiikat 6. luokan aikana.
Pitkään tyttären suurin haave oli, että hän olisi kuten muut = muut saisi hänet kiinni ja sitten oppisivat samaan tahtiin. Nyt on ensimmäisiä viitteitä siitä, että hän nauttii taidostaan. Seuraavaksi toivon, että nämä alkuvuosien taistot ja vastoinkäymiset matikan suhteen jäävät unholaan ja lapsi alkaa haaveilla myös ammateista joissa lahjalle olisi käyttöä.
Miten voi olla kenenkään etu, että lapsen into asioihin tapetaan yli helpolla oppimateriaalilla jo ensiluokilla???
Hienoa tietysti, että edes yläasteelta alkaen lasten eritahtista oppimista voitaisiin huomioida. Pelkään kuitenkin että moni on jo ehtinyt totaalisesti turhautua alakoulun puolella eikä ainakaan koko potentiaalia enää saada koskaan käyttöön.”
– Nimim. äiti
Tämä lukijan kommentti on kirjoitettu 26.4.2013 Koko yläkoulun matematiikka omaan tahtiin -blogikirjoituksen kommenttiosioon.
Alakoulun opettajat huomio! Sekä lahjakkaita että hitaampia oppijoita on mahdollista huomioida ja opetuksen pystyy järjestämään siten, että kaikki saavat omalle tasolleen sopivaa opetusta. Katso vinkkejä käytännön järjestelyihin täältä: yksilöllinen oppiminen alakoulussa.
Menin kouluun vuotta ennen muita saman ikäisiä ja suoritin 3. ja 4. luokan yhtäaikaa, koska osasin asiat etukäteen. Lukiossa sitten 2-3 vuotta vanhemmat luokkakaverini olivat koulun ulkopuolelle ihan eri touhuissa kuin minä.
Suosittelen käsiteltävän asian syventämistä lahjakkaille oppilaille, mutta en etenemistä uusiin sisältöihin. Samassa aihealueessa oleminen yhdistää oppilaita ja opettajan on helpompi edetä ensin syvemmälle ja vasta kaikkien kanssa eteenpäin uuteen asiaan.
En suosittele luokkien yli hyppäämistä, sillä ihmiset kehittyvät kovin eri tavalla 12-18 vuosien iässä, eikä sitä voi etukäteen ennustaa.
Ilman muuta pitää edetä uusiin siältöihin. Ei matematiikassa lahjakasta tai siitä innostunutta saa toppuutella siten, että et kuitenkaan ole ikäisiäsi vanhempi. Tällainen perustelu on aivan absurdi jos puhutaan kielistä. Rajoitetaanko kielen opiskelu jotenkin sille tasolle, ettei vaan edetä taidoissa luokka-asteen ohi?
Hyvän ja terveen itsetunnun kehitykselle on tärkeää, että yksilö huomioidaan omana itsenään. Matemaattisesti huippulahjakkaiden ja heikkojen väliin mahtuu iso kirjo muitakin oppilaita eikä tasaisen harmaata massaa.
Toisaalta miksi juuri matematiikassa koulun pitäisi valmentaa huipuksi – ei juniorilentopalloilijakaan valita, miksi hänestä ei liikuntatunneilla tule huippua. Matematiikkaankin siis tarvittaisiin keinoja harrastaa, ja vapaa-ajan harrastuneisuudella siinäkin kasvetaan huipulle.
Tässä on kysymys – opetusmenetelmistä ja oppilaskeskeisetä opettamisesta. Ei helppo kysymys – mutta tärkeää osata kohdata näitä eri tarpeita ja ratkaista ongelmat. Hyvä että opetuksessakin on kehitettävää, muutenhan tämä opettajantyö olisi tylsää 😉
Nyt sitten tyttären taidot ja omaksumiskyky on muodollisestikin todistettu. Hän sai matematiikan valtakunnallisessa 9lk kokeessa 54/60 pistettä ja oli näin koulun 3. paras 9 -luokkalaisten joukossa. Ja hän on siis vasta 5 -luokkalainen.
Tytär on siis saanut kerran viikossa tunnin ”erityisopetusta” yläkoulun opettajalta vuoden verran. Viime kevääseen asti tytär oli tehnyt 1.-4. luokilla tympääntymiseen asti puuha- ja muita ”syventäviä” tehtäviä ja oli ilmeisen innoissaan mahdollisuudesta matemaattisen ajattelun harjoittamiseen tämän innostavan ja asialle vihkiytyneen ”erityis”opettajan kanssa.
Tavoitteena oli alkuun, että tekisivät asioita koulumatikan ulkopuolelta. Aloittivat tilastoilla ja todennäköisyyksillä ja jatkoivat geometriaan. Alkuvuodesta sitten alkoivat tehdä kirjallisia tehtäviä joita ratkottiin yhtälöpareja muodostamalla . Yhtälöratkaisu tyttärelle opetettiin nettipelillä.
Opettajalla ehdotti sitten, että tytär osallistuisi 9lk valtakunnalliseen kokeeseen. Tytär huolestui kun tiesi ettei osaa ko sisältöjä. Lohduttelin häntä ettei kukaan sitä olettanutkaan, kokeella vain katsottaisiin hänen tasonsa.
Tuosta nousi sitten ilkikurinen ajatus, että menestymällä kokeessa voisi pian alkaa tehdä lukiomatikkaa, mahdollisesti suorittaa sen jo yläasteella ja sitten lukiossa voisi valita paljon muita aineita matikalta vapautuneeseen aikaan.
Niinpä käärimme hihat ja avoinoppikirja.fi -sivustoa hyödyntäen kävimme vuosikursseja läpi 3*1,5 tunnin sessioissa. Kymmenessä illassa oli yläasteen sisällöt käyty läpi ja vielä yksi kertaussessio päälle.
Tytär arvoi, että ilman tuota tehojaksoa tuloksena olisi 9+:n sijaan ollut ehkä 7. Koe oli hänen mielestään tosi helppo ja opettajankin palautteen mukaan virheet lähinnä muodollisia.
Tytär tuntuu aina vain innostuneemmalta. Eilen juhlakahveilla hän puki päälleen Stanfordin yliopiston t-paidan päälleen ja hymyili. Matikka on ensimmäistä kertaa ilonen asia. Hän haluaisi muuttaa USA:han ja kerroimme että tuo lahja mikä hänellä on, on varmasti varmin tapa päästä USA:han.
En ymmärrä puhetta siitä, ettei vuosikursseissa tulisi edetä. Ymmärrän että se on haaste koululle, enkä uskokaan, että tällaista voisi ratkaista nykyisen kaltaisen perusopetuksen osana. Kouluille onkin luotava järjestelmä lahjakkaiden opetukseen siten, etteivät ne jää yksin asian kanssa. Itse olen miettinyt joitain asioita, jolla se voisi toteutua nykyistä paremmin.
Ensinnäkin lahjakkaiden tunnistaminen. Yleensä vanhemmat tietävät itse, mutta jostain syystä opettajat haluavat kiistää havainnot. Joten tarvitaan jo alakouluun seulonta, jolla poimitaan lahjakkaat Päivölään matikka”vertaistukeen” edes kerran vuodessa. Näin lapsi näkee, ettei ole asiansa kanssa yksin, vaan on muitakin ja se on ihan ok, että on hyvä.
Toiseksi jokaiseen kouluun tai vähintään koulupiiriin edes yksi erityisopettaja, joka on vihkiytynyt lahjakkaiden opetukseen ja ymmärtää heidän tarpeitaan ja haasteitaan.
Kolmanneksi kouluille pitää tarjota mietittyä materiaalia, jossa aidosti syventävää ja/tai etenevää aineistoa, joista lapsille läksyt. Nykyisin lapset saavat Timanttivihkot yms puuhatehtävät eikä kukaan edes ole kiinnostunut siitä onko lapsi niitä tehnyt, puhumattakaan että niitä käytäisiin läpi lapsen kanssa. Lahjakkaillakin lapsilla tulee olla oikeus tavoitteelliseen oppimiseen, oppimaan oppimiseen.
Hyvä askel tähän suuntaan on 7 lk kisa http://solmu.math.helsinki.fi/olympia/seiskat/ ja sen myötä valmennuksen piiriin pääsy. Saman voisi ulottaa jo 4. luokalle ja järjestää myös näille lapsille siis ihan fyysinen tapaaminen Päivölässä. 4lk lasten kohdalla toivoisin myös lasten vanhemmille vertaistapaamista.
Mieheni kanssa emme ole matemaatikkoja, kylläkin suorittaneet pitkän lukiomatikan jne. Siksi olemme koko ajan joutuneet todella ponnistelemaan tämän tilanteen ymmärtämiseksi. Vanhemmat voidaan siis todella helposti lannistaa esim. kyseenalaistamalla heidän pyrkimyksensä. Itsekin lannistuin alkuopetuksen aikoihin, mutta kokosin taistelumentaliteetin Opetusneuvos Leo Pahkinin rohkaisemana yhä uudestaan. Ja olen niin kiitollinen häneltä saamastani tuesta, Kiitos!
Matematiikan ja erityisesti abstraktin ajattelun oppimiskyky tuntuu todellla vaihtelevan oppilaiden kesken. Tyttäresi ei ole ainoa ala-astelainen, jolle uusien konseptien oivaltaminen ja oppinen on helppoa. Tähän usein riittää sopivasti muotoiltu kysymys herättämään oivalluksen.
Abstraktiin ajattelluun kykenevät oppilaat eivät kaipaa Timanttivihkojen kaltaisia kertaustehtäviä, koska niiden tehtävätyypit ovat toistoa vuosikurssista toiseen. Parempi on syventää peruskoulun oppimäärä ensin ja sitten laajentaa sitä sen ulkopuolelle.
Tätän tarvittaiisiin hyvä itseopiskelukirja, sillä motivoitunut lapsi on usein vanhempien tuen varassa.
Toinen mielenkiintoinen asia on valitus kiireestä matematiikan opetuksessa – aiheuttaako ala-asteen spiraaliperiaatteen ”jatkuva kertaaminen” kiireen ja oppimattomuuden? Nopeasti oppivat kokevat spiraaliperiaatteen turhauttavaksi.
Aamulehden 30.4. mukaan ”Opetushallitus pohtii, että matematiikkaan voitaisiin perehtyä jopa päiväkodeista lähtien.”
Jospa ensin 2016 uudistuksessa korjattaisiin perusopetuksen matematiikan opetuksen tavoitteet ja tulostaso.
Ihana tarina. Tällaisia esimerkkejä tarvitaan, jotta suomessa päästäisiin eroon tasapäistämisen kulttuurista.
Muistan 90-luvun lopulla opiskellessani Jyväskylän yliopistossa, kuinka samalla luennolla istui kahdeksasluokkalainen pikkupoika. Hän oli saanut oikeuden opiskella yliopistossa matematiikan appron. Mieletön mahdollisuus matematiikasta innostuneelle pojalle, joka muuten oli aivan kuin kuka tahansa jalkapalloileva nuori.
Mieltäni todella lämmitti, että olette hyödyntänet Avoin Matematiikka -kirjasarjaamme. Haaveenamme oli, että se olisi nimen omaan oppilaiden itse luettavissa ja sitä kautta eryttäminen onnistuisi.
Kaikkea hyvää tyttärellenne ja taistelkaa eriyttämisen puolesta!
Työskentelen lastentarhanopettajana päiväkodissa, joka tarjoaa varhaiskasvatusta aina yksivuotiaista esikouluikäisiin. Meillä on toiminnallinen matematiikka todella kiinni arjessa. Käytämme unkarilaista Varga-Nemenyi-opetusmetodia ja sitä soveltaen kaiken ikäisille lapsille. Omat esikouluikäiseni saivat huikeat tulokset Mavalka-kartoituksessa.
Matematiikka on koko ryhmämme lempiaihe. Sillä sehän on leikkiä ja luovuutta eli lapsuutta parhaimmillaan!
Ei opettajat oppilaidensa lahjakkuutta halua kiistää, päinvastoin! Kaikkien näiden kysymysten ja kommenttien jälkeen mun mielestä oikeampi kysymys kuuluu jotenkin näin:
– Onko opettajalla edes teoriassa mahdollista antaa luokkansa oppilaille oppilaan oman tasoista opetusta, kun luokalla on noin parikymmentä lasta. Parinkymmenen joukkoon mahtuu 1-2 adhd:tä, ehkä 2-3 lukihäiriötä, jokunen hyvin hankala käytöshäirikkö, ehkä integroitu erityisen tuen oppilas ja vaikkapa vielä asperger-lapsi omalla ohjaajalla kylläkin. (Ohjaaja välttämättä ei ole esim. matematiikan alan osaaja vaan ope joutuu häntäkin vähän neuvomaan) Luonnollisesti myös lahjakkaita ja tosilahjakkaita on mukana pari-kolme. (Nämä ihan keskiarvona heitän) Tällaisen porukan yhden tunnin valmisteluun menee ehkä 2-3 tuntia jos ihan oikeasti jokaiselle tekisi oman tasoisia tehtäviä ja etenemisvauhtinsa.
– Minkä kokoinen ryhmä tulisi olla jotta oppilaita ehtisi heidän tasonsa mukaan opettamaan?
yst.
Timo / matematiikka / yläkoulu
Oma ekaluokkalaiseni siirtyi juuri kotiopiskelijaksi nopean omaksumisensa vuoksi. Koulussa pojan turhauma tulkittiin lähinnä häiriköinniksi. Tiesin kuitenkin pojan omistautuneisuuden kotioloissa ja sitä kautta osaamistason matematiikassakin, joten käsitin hänen todella olevan vain turhautunut. Tämän hän itsekin kertoi varsin suoraan, mutta kuka kuunteli? Koulussa tämän ilmaiseminen oli vain huonoa käytöstä.
Lopulta olimme tilanteessa, jossa koulusta vihjailtiin ongelmien olevan kotoa lähtöisin ja näitä ongelmia olisi sitten pitänyt alkaa oppilashuoltoryhmän kanssa selvittelemään. Lapsi on siis ongelma, kun hän osaa ja haluaa .lisää haasteita? Olemmeko todellakin ongelmaperhe, kun annan lapseni oppia ja olisin toivonut sitä samaa hänelle koulussakin?
Kun ilmoitin kotiopiskeluun jäämisestä koulun palaute kääntyi yllättäin ympäri: poika onkin todella lahjakas ja kuuluisi ylemmille luokille. Vetäytymisemme systeemistä antoi ikään kuin luvan opettajille sanoa asiat siten kuin ne ovat. Se ”aikuisten oikeesti”-näennäistodellisuus pojan arvioinnin suhteen aiemmin oli siis täyttä puppua.
Onko koulun päämäärä todella saada lapset muka tasa-arvoisiksi, samalle viivalle, kuohimalla lahjakkuutta siitä päästä mistä ei todellakaan pitäisi? Onko yhteiskunnalla varaa näihin lahjakkaiden lasten tragedioihin?
Poikani lahjakkuudesta huolimatta hänen itsetuntonsa oli nolla, hän oli mielestään tyhmä, eikä hän halunnut tehdä koulussa enää mitään. Ei tarvitse olla psykologi nähdäkseen pojan tulevaisuuteen tällä menetelmällä.
Pari kuukautta kotona ja poika kukoistaa, itsetunto ja iloisuus on palautunut, tiedonjano on suuri.
Hetkeäkään emme ratkaisua kadu!
Kiitokset kommenteista äideille ja mammalle! Teidän tarinoitanne oli innostavaa lukea, vaikkakin ne kuvaavatkin nykytilan surkeutta. Niistä saa lisää energiaa ja motivaatiota kehittää opetusmenetelmiä parempaan suuntaan. Lisää vastaavia tai toisenlaisia kokemuksia saa kirjoittaa tänne. Keskustelu on se, mikä tätä asiaa vie eteenpäin.
Pekka Peura
Ehkäpä entisen lahjakkaan oppilaan näkökulma kiinnostaisi?
Arvostan suuresti normaalia lapsuutta tavallisessa koulussa tavallisten ihmisten parissa, ja olen erittäin kiitollinen siitä ettei minua koskaan seulottu minnekään tai ettei vanhemmillani tai kenelläkään muullakaan ollut erityistä missiota suhteeni. Huomasin kyllä etteivät muut oppilaat opiskelleet kunkin vuosiluokan oppimäärää saman ensimmäisen viikon aikana kun kirjat jaettiin. Jos nyt läksyjen tekemiseen meni aikaa suunnileen yhtä kauan kuin tehtävän lukemiseen ja vastauksen kirjoittamiseen, niin jäipähän sitten enemmän aikaa omille mielenkiinnon kohteille. Tosin oli onneksi ymmärtäväinen luokanopettaja.
Kyllähän nämä fuksivuoden yliopistomatematiikan kurssit olisin varmaan voinut suorittaa jo vuosia sitten. En tiedä olisinko yhtään sen onnellisempi, jos olisin niin tehnyt.
Ja auta armias, mitäpä jos en olisi osoittautunut pikkuisena Päivölä-seulonnassa _tarpeeksi_ erikoislahjakkaaksi? Matematiikasta kun aloin kiinnostua vasta yläasteella. Senaikainen ykköskiinnostuksenkohteeni oli teoreettinen filosofia, tai kenties tähtitiede. Mielestäni koulumaailma on parempi paikka ilman liian varhaista lokerointia.
Mutta minähän olenkin tasapäistetty, eikä tämä ole edes ihanan ihmelapsen mamman ihana sankaritarina, eihän tällaista tarvitse kuunnella.
Juuri näin! On tärkeää, että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Jos joku haluaa oppia nopeammin, siihen tulisi olla mahdollisuus, mutta ei pakko. Suurempi heikkous tässä ”tasapäistämisessä”, eli samantahtisessa oppimisessa on se, että isolle osalle oppijoista opintojen etenemistahti on liian nopea omiin kykyihin nähden, jolloin ”pudotaan kyydistä”, eli oppiminen tyrehtyy lähes kokonaan. Oma oppimistahti pitäisi olla kaikkien oikeus, ei vain lahjakkaiden, jotka voivat halutessaan hidastaa oppimistaan tavallisen tallaajan tasolle.
Äiti_2:
Olen samaa mieltä, että tyttäremme kaltaisia lapsia täytyy olla enemmänkin tässä maassa. Se minua tällä hetkellä ehkä eniten surettaa ja huolestuttaakin.
Siis heitä jotka eivät pidä ääntä itsestään, mutta joille spiraalimainen opetustyyli tuo mieleen ”eikös tämä jo opetettu 4v, 3v ja 2v sitten, miksi me taas kerrataan kertolaskua?” Esim meidän tytär joka jo 6 -vuotiaana intuitiivisesti tiesi miten lukuja kerrotaan ”jos kaksi viitosta on kymppi, ja kakkosia menee 6:een 3, niin silloin 6 viitosta on 30.” Tämä siis oli vastaus kysymykseen mitä on 6*5, jonka hän ratkaisi kun ensin vastasin hänelle mitä kertominen tarkoittaa. Tytär todella turhautui seuraavien 3 vuoden aikana kun kertotauluja opeteltiin luku kerrallaan ikään kuin siinä olisi ollut hänelle jotain opettelemista.
Hienointa tuossa oli se, että opettaja jopa simputti tytärtä liian hitaasta suoritusnopeudesta. Ei kuulemma ollut riittävän nopea, vaan haaveili liikaa. Tytär on jälkeenpäin kertonut, että hänellä oli erilaisia mielenhallinnan harjoituksia joilla hän selvisi suunnattoman pitkiltä tuntuneista oppitunneista. Mm hän yritti kulkea kotimatkan mielessään mahdollisimman hitaasti. Tai laski niitä kuuluisia akustolevyn koloja. Hän ei myöskään ymmärtänyt miksi hänen olisi pitänyt viitata vastatakseen niihin älyttömän yksinkertaisiin kysymyksiin joita esitettiin.
Hitaus, yhdistettynä viittaamattomuuteen ja omissa ajatuksissa vietettyihin tunteihin, saivat open vakuuttuneeksi ettei testitulokset superlahjakkuudesta pitäneet sittenkään paikkansa, vaan pikemminkin lapsella oli ADD, joka kaipasi parantamista.
Montakohan tällaista lasta meillä kouluissa todella viruukaan? Sellaisia jotka istuvat kyllä luokassa, mutta oman mielenterveytensä säilyttääkseen leijuvat jossain muualla. Jopa matikkakerhon vetäjä ei 5 kerran jälkeen ollut varma ymmärsikö tytär mistä tunneilla puhuttiin koska tämä ei viitannut. Hän ei viitannut koska sielläkin kysymykset olivat hänestä niin triviaaleja, eikä opettaja ilmeisesti kokenut tarpeelliseksi ottaa asiasta itse selvää kun oli niin monta äänekkäämpää lasta huutamassa vastauksia.
Koululla järjestettiin jopa palkkitunti, jossa oli koottuna kultakin luokalta 1-3 parasta matikan taitajaa. Tytär oli silloin 3. luokalla, mutta tuskastui kun kysymykset olivat edelleen niin älyttömän helppoja ja ope vielä helpotti niitä entisestään toteamalla, ”autan teitä vähän alkuun…”.
Kaiken tämän jälkeen olen aivan suunnattoman kiitollinen, että tyttäremme on saanut nyt aivoilleen stimulaatiota ja opettajan joka jumppaa hänen kanssaan aiheita hänen ”tasollaan” ja jopa tahtiin joka välillä hirvittää äitiä.
Lapsi itse toivoi erityisopetusta matikassa jo 1. luokalta lähtien, kun asiasta hänen kanssaan keskustelin ja keksimiäni vaihtoehtoja hänelle luettelin. Vanhempien lasten tunnille tai muuallekaan julkiseen paikkaan hän ei missään nimessä halunnut, vaan juurikin yhden aikuisen kanssa aiheita pohtimaan ja oppimaan. Ja kuten sanottu 4 luokalta lähtien rehtori tällaisen järjestelyn hänelle soi ja olen siitä ikikiitollinen.
Samoihin aikoihin kun tytär alkoi saada enemmän eriytystä matikassa, alkoi hän myös muuten kukoistaa. En tiedä liittyvätkö nämä yhteen mitenkään, mutta ADD piirteet ovat vain muisto (hillitty hän on toki edelleen) ja pojat ovat kuulemma tituleeranneet häntä välillä jopa pissikseksi. Tämä otettakoon matemaatikkotytön kohdalla pelkästään positiivisena kommenttina 🙂 Etenkin kun tytär ei meikkaa eikä muutenkaan korosta itseään ”väärällä” tavalla.
Vielä tuosta matematiikassa nopeutetusti etenemisestä ja onnelliseksi tulemisesta. Itse ajattelen ehkä niin, että matikkaa ei kannata välttämättä harjoittaa minkään urheilun tai muunkaan sosiaalisen toiminnan kustannuksella, etenkään mikäli sosiaalisissa taidoissa on toivomisen varaa. Silloin olen Matemaatikko-fuksin kanssa samaa mieltä.
Mutta jos matikan harjoittaminen tapahtuu sillä ajalla jolla muuten laskisi akustolevyn reikien määriä, eli normimatikan tunneilla, niin silloin en näe miksi ei edettäisi omalla tasolla.
Eihän opetussuunnitelma ole mikään autuaaksi tekevä tai kaiken tietävä. Se on tietty näkemys siitä mitä olisi hyvä osata ja mitä keskiverto oppilaan voitaisiin olettaa omaksuvan 9 luokan loppuun mennessä. Miksi olisi niin hirveää jos osaisi jo vaikka vähän tai paljon enemmänkin? Meneekö ihminen rikki jos se ymmärtää esim lukuteoriaa ennen yläastetta? En usko.
Jollekin kiusatulle se, että voi loistaa matikassa aivan omalla tasolla, voisi tuollainen mahdollisuus avata jopa aivan uusia ovia ja ennenkaikkea tuoda sitä paljon kaivattua itsetuntoa ja ehkä myös uusia ystäviä, mikäli esim saman kaupungin tms alueen välkyt koottaisiin yhteen edes joskus.
Itsekin olen tyttärelle sanonut, että jos sinua joskus tästä lahjasta kiusattaisiin, niin ajattele pidemmälle. Kiusaajat ovat yleensä niitä jotka eivät peruskoulun jälkeen pitkälle pötki, mutta sinulla on kaikki mahdollisuudet mennä lahjasi saattelemana ihan minne päätät haluta mennä. Matikaa on joka paikassa ja se yhditettynä sosiaalisiin taitoihin on valtava voimavara lähes alalla kuin alalla.
Ajattelin ensin, etten kommentoi, mutta tuon viimeisimmän kirjoituksen jälkeen en voi muutakaan.
Ajauduin näille sivuille siksi, että etsin *pakosta* kotiopetusvinkkejä ”erityislapselleni” eli lapselle, jolla on havaittu 3. luokan alussa laaja-alaiset hahmottamisen vaikeudet ja pitkän tutkimus- ja ahdistuneisuustaipaleen seurauksena hän on saanut neurologisen diagnoosin, joka on Suomessa huonosti tunnettu. Hänellä on neuropsykiatrinen ”oireyhtymä”, joka vaikeuttaa maailman hahmottamista monella tavalla, mutta tuo omat vaikeutensa kouluun ja oppimiseen — mm. matematiikkaan. Matematiikka oli lapsen lempiaineita 1. ja 2. luokilla. Vieläkin, nyt muodollisesti 5. luokalle siirtyessä, hän siitä pitää, mutta uudet haasteet ovat tuoneet visuaalisen hahmotuksen puutteiden vuoksi vaikeuksia, jotka lyövät lastanikin ällikällä…
Pähkinänkuoressa sanottakoon, että lapseni on suuren kouluun ja oppimiseen liittyvän ahdistuksen vuoksi nyt ”kotiopetuksessa” vain ja ainoastaan olosuhteiden pakosta. Hän ei pysty kouluun menemään. Olen yksinhuoltaja ja joudun jäämään palkattomalle virkavapaalle pitämään lapselleni ”kotikoulua”, jonka onnistumista voimme kaikki vain arvailla. Miksi näin? Koska perusopetuksessa ei ole resursseja riittävään eriyttämiseen ja/tai yksilöllisten tarpeiden huomioimiseen edes lääketieteellisistä syistä.
Miksi, jos lapseni, jolla on lääketieteellinen diagnoosi, ei saa ”omaa erityisopetusta”, vaikka Suomessa on lakisääteinen oppivelvollisuus (myös *oikeus* oppia), pitäisi verorahoista kuitenkin satsata supererityislahjakkaiden valmentamiseen? Toki, jos rahaa olisi yllin kyllin kaikille jakaa, soisin erityislahjakkaidenkin puffaamisen. Mutta samaan aikaan on varmistettava, että KAIKKI peruskouluikäiset oppivelvolliset saavat valtiolta edes sen minimin.
Mitä Pekka Peuran kehittelemiin opetusmetodeihin muuten tulee, ertyislapseni isompi sisarus on päässyt niistä osalliseksi ja siitä olen varsin kiitollinen. On hienoa, että isommalle lapselleni on tarjoutunut sellainen tilaisuus ja uskon, että se tulee kantamaan matematiikan osalta myös lapseni tulevaisuuteen. 🙂
Kiitos kommentistasi!
Kirjoitit, että ”perusopetuksessa ei ole resursseja riittävään eriyttämiseen ja/tai yksilöllisten tarpeiden huomioimiseen edes lääketieteellisistä syistä.” Resurssien puutetta huolestuttavampaa vielä on se, ettei meidän järjestelmässämme ja toimintakulttuurissamme ole edes sellaisia rakenteita/työtapoja, jotka ottaisivat järjestelmällisesti huomioon erilaiset yksilöt ja oppijat. Rahaa kyllä varmasti löytyisi järjestelmän kehittämiseen, jos se vain koettaisiin tärkeäksi asiaksi.
Aiheeseen liittyen tuli erittäin mainio Yle Puheen radiokeskustelu tänään (uusinta toukokuulta 2013): http://yle.fi/puhe/ohjelmat/perttu_hakkinen/nykynuoriso_on_kamalaa_vai_onko_sittenkaan_6290.html
Suosittelen tämän kuuntelemista, jos järjestelmämme epäkohdat kiinnostavat.