Koko yläkoulun matematiikka omaan tahtiin! Kokemuksia viiden kuukauden jälkeen

Yksilöllisen oppimisen opetusmenetelmä on koekäytössä yläkoulun matematiikan opetuksessa. Menetelmän avulla pyritään antamaan jokaiselle oppilaalle henkilökohtaista opetusta ja pienryhmäopetusta juuri siitä aiheesta ja sillä tasolla, joka parhaiten tukee hänen matematiikan oppimistaan. Tavoitteena on, että kaikentasoiset oppilaat oppisivat matematiikkaa enemmän, kuin mitä he oppisivat opettajajohtoisella ja aikataulutetulla opetuksella.

Opettajan kuvaus menetelmän käytännöistä

Meillä on 39 oppilasta (7.luokkalaisia), 2 aineenopettajaa ja yksi erityisluokanopettaja. Oppitunteja (45 min) on kolme viikossa, ja nyt kaikki ovat laskeneet kokonaislukujen laskutoimituksia niin paljon, että testin järjestäminen oli järkevää. Tulosten perusteella oppilaat pystyi jakamaan selvästi kolmeen ryhmään: Oppilaat,

  1. jotka hallitsevat asiat,
  2. joilla on joitakin virheitä (johtuu koetilanteesta, välivaihe tai perustelu puuttuu, toistuva virhe),
  3. jotka eivät ymmärrä eroa kertolaskun ja yhteenlaskun välillä, yhtäsuuruusmerkkien merkitys epäselvä, laskeminen lähinnä arvailua, ei kunnollisia perusteluja.

Toimenpiteet:

  1. Saavat jatkaa seuraavaan aiheeseen,
  2. koe tehdään uudestaan ja käydään palautekeskustelu jokaisen oppilaan kanssa, jonka jälkeen he saavat jatkaa seuraavaan aiheeseen,
  3. jatketaan opiskelua edelleen kokonaisluvuilla.

Lisäksi tarjotaan yksi tukitunti viikossa (aloite tuli oppilailta!). Meillä on kolme vuotta aikaa käytössämme opetussuunnitelman toteuttamiseen, joten jokainen etenee omaa tahtiaan. Emme ole sidottuja kurssimuotoisuuteen. Ryhmittelyä tarkistamme hieman (yleisopetuksen ryhmä vai erityisopettajan johtama pienryhmä), mutta mitään tasoryhmiä ei ole tulossa. Tavoitteena on jokaiselle oppilaalle sopiva pienryhmä, joka tukee oppimista. Käytännössä matematiikan apuvälineet löytyvät vain toisesta yleisopetuksen luokkatilasta, joten tämä jakanee jonkun verran oppilaita. Pian pystymme ottamaan myös opetusvideot käyttöön. Niitähän on valmiina vasta kirjainlaskennasta.

Opettajat kirjaavat nyt oppilaiden arviointiin, mitä he osaavat ja missä tarvitaan vielä harjoitusta. Seuraavan kokeen järjestäminen tuo varmasti hieman järjestelykysymyksiä pohdittavaksi. Samaa asiaahan kaikilta ei voi enää testata.

(Opettajat toivoivat, että tämä teksti julkaistaan nimettömänä. Syy siihen on se, etteivät muutosta ja opetuksen kehitystä vieroksuvat vanhemmat saisi väärää käsitystä opetuksesta ja provosoituisi hyökkäämään julkisesti opettajia vastaan. Kokemuksestani voin sanoa, että opettajajohtoisesta opetuksesta luopuminen herättää negatiivisia tunteita osassa vanhempia ja opettajakollegoita, jotka eivät ymmärrä opetusmenetelmää kokonaisuudessaan. Jotkut vanhemmat ja opettajat eivät voi ymmärtää, että oppilas voi oppia, vaikka opettaja ei sanokaan kaikkia asioita ääneen jokaiselle yhtä aikaa. No, tästä aiheesta saisi helposti toisen blogi-tekstin aikaan, mutta jätän sellaisen provosoinnin nyt tekemättä. Jos haluat kuulla lisää tai tarkentavia yksityiskohtia yläkoulun mielenkiintoisesta opetuskokeilusta, ota yhteyttä: pekka.peura (at) maot.fi)

13 vastausta artikkeliin ”Koko yläkoulun matematiikka omaan tahtiin! Kokemuksia viiden kuukauden jälkeen

  1. Kiitos rohkeille opettajille hankkeeseen ryhtymisestä!
    Kannusta oppia kaatamalla ei matematiikkaa opi, eikä muitakaan aineita syvällisesti. Pitää tehdä ja saada tehdä myös itse.
    Omassa tahdissa eteneminen on oleellista, muuten molemmat ääripäät turhautuvat. Tuetussa pienryhmätekemisessä on myös hyvät eväät itseluottamuksen kasvuun, kun huomaa onnistuvansa.

    Monessa kunnassa tämä varmaan kaatuu säästötalkoihin – onhan tässä käytetty yhtä ”ylimääräistä” erityisopettajaa. Mammuttiylästeilla tämä on vain lukujärjestystekninen seikka. Kysehän ei ole tasokursseista, vaan taata kaikille OPSin mukainen perusopetus, ja antaa halukkaille mahdollisuus edetä haastavampiin asioihin, jotta hyppy lukion pitkään matematiikkaan ei ole liian haastava.

  2. Mielenkiintoisia kokeiluja. Minulle jäi kuitenkin hiukan epäselväksi se, että opiskelevatko oppilaat edelleen heterogeenisissä luokissa vai onko oppilaiden välillä tehty jaottelua, jos niin millaista? 39 oppilastahan käsittää vähintään 2 rinnakkaista vuosiluokkaa, joten yhteen tilaan he eivät varmastikaan mahdu.

    Olen saanut sellaisen kuvan, että oppilaat opiskelevat siis itsenäisesti tai pienessä ryhmässä ”tasoistensa” kanssa ja etenevät omaa tahtiaan eteenpäin. Ongelmat ratkotaan yhdessä ja tarvittaessa opettajan avulla. Näinkö? Opetusmateriaalina on opettajan tekemät videot aiheesta, joita voivat seurata tunnilla?

    Miten ne heikoimmat oppilaat etenevät? Miten heidän aikataulustaan pidetään kiinni, jotta eivät vielä yhdeksännen keväällä kahlaa seitsemännen luokan kirjaa? Kokemukseni mukaan heikoimmille ongelmallista on juuri kirjasta lukeminen ja he kaipaavat sitä opettajaa, joka opettaa kädestä pitäen. Luovuttavat helposti, jos eivät onnistu ja antavat periksi, jos kokeessa menee heikosti.

    Entä työrauha yläkoulussa?

    Entä kokeet? Jonkinlainen aikataulutus on varmasti pakko olla olemassa, jotta eri ryhmille voidaan järjestää kokeet, eihän jokaiselle oppilaalle voida erikseen laatia koetta. Kuinka monta erilaista koetta ja kuinka usein kokeita järjestetään?

    Ymmärrän idean ja sen mitä haetaan, mutta en ymmärrä, miten tämä on saatu käytännössä toimimaan, jos kaikkien annetaan opiskella täysin vapaasti. Jonkinlainen aikataulu on varmasti oltava, jottei hitaimmat jää ihan jälkeen – tai vaihtoehtoisesti innokkaimmat ole jo kahlanneet puolessa vuodessa läpi vuoden asioita. Mitä näiden innokkaimpien kanssa tehdään? Annetaanko edetä seuraavan vuoden kirjaan?

    Ehkä selventäisi kokeilua, jos jaksaisitte jossain vaiheessa kirjoittaa ihan konkreettiset esimerkit ja sen, miten puolivuotinen sujui käytännössä.

    Tässä tekstissä oli yksi esimerkki käytännöstä, siinä ilmeisesti testattiin kaikki oppilaat yhdellä ja samalla testillä: Toisin sanoen testi järjestettiin mitä ilmeisemminkin silloin, kun hitaimmatkin olivat käsitelleet ne asiat, jotka testissä oli. Samaan aikaan nopeimmat olivat menossa jo ties missä… Mutta miten käytäntö jatkui tämän jälkeen? Miten järjestettiin seuraava testi? Miten heikoimmat opiskelivat jatkossa?

    Valtava määrä kysymyksiä, jos ei muuta! Omat kokemukseni ovat epäonnistuneet (varmasti myös osaamattomuuteeni) ja siksi olen tästä niin kovin kiinnostunut.

    • Kiitos mainioista kysymyksistä!

      Olen tälle sivustolla kirjoittamassa yksityiskohtaisia ja tarkkoja kuvauksia siitä, miten opetus on järjestetty ja mitä kaikkea järjestelyistä on seurannut. Tekstiä on jo olemassa jonkin verran, mutta julkaisen vasta niitä myöhemmin keväällä, kun kokemuksia saadaan lisää ja saan tekstiä kasaan menetelmää käyttäviltä opettajilta.

      Voisin kuitenkin lähettää sinulle ensi viikolla sähköpostiisi tarkan kuvauksen yläkoulun opetusjärjestelyistä ja samalla vastaukset ylläesitettyihin kysymyksiisi. Lähetä minulle vain sähköpostilla pyyntö osoitteeseen pekka.peura (at) maot.fi, niin saan sitä kautta sähköpostiosoitteesi.

      Julkaisen tekstin kaikkien näkyville sitten myöhemmin, kun se on valmis.

      Pekka

  3. Nämä uudet menetelmät perustuvat uuteen käsitykseen ihmisen oppimisesta ja niiden oivaltaminen vaatii ajattelun muutosta ja opettajan roolin muutosta, opettajuudesta valmentajuuteen. Valmentaminen on oppimisen kannalta paljon tehokkaampaa kuin opettaminen. Perinteisesti opettaja huolehtii vain, onko asia opetettu, mutta ei ota vastuuta siitä, onko asia oikeasti opittu. Ulkoa oppiminen, jota kokeilla testataan, ei takaa sitä osaako oppija soveltaa opittua tietoa käytäntöön ja onko asia tallentunut pitkäaikaiseen muistiin. Valmennuksessa tuetaan nimenomaan oppijan omia vahvuuksia. Tätä kautta oppimiskokemukset muuttuvat mieluisiksi ja parhaassa tapauksessa jopa intohimoisiksi, jolloin oppiminen on automaattista ja itseohjautuivaa. On hyvä muistaa, että ihminen (eli siis myös lapsi) oppii vain sen minkä hän itse kokee mielekkääksi ja minkä hän itse tekee. Kaikki mitä opettaja tekee opiskelijan puolesta on oppimisen kannalta turkaa. Vain motivoimalla opiskelia itse toimimaan saavutetaan tuloksia. Kiinteän opetussuunnitelman ja ”kirjan mukaan” eteneminen ovat oppimisen kannalta tuhoisia. Ainoa tehokas opetussuunnitelma on oppijan henkilökohtainen opetussuunnitelma. Pienryhmissä näiden toteutus on mahdollista.

    Opetan itse toisella asteella ja olen hyvin iloinen jos tämä oppimiskäsityksen murros oivalletaan peruskoulussakin ja näitä uusia työhaluja osataan ottaa käyttöön. Itsenäisempinä toimijoina lapset ja nuoret ovat paljon sopeutuvaisempia ja valmiimpia ottamaan vastaa myös tulevan työelämän muuttuvat haasteet ja kestämään paremmin ja terveempinä myös jatkuvasta muutoksesta syntyviä paineita. Toistaiseksi ammattiopistoihin tulee peruskouluista vielä liian paljon passiivisia nuoria, jotka vain odottavat, että opettaja ”oksentaa” tietoa heidä päälleen, sen sijaan, että itse esittäisivät omat kysymyksensä ja lähtisivät etsimään niihin luovia ratkaisuja (oppikirjojen ulkopuolelta). Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että tieto joka meitä ympäröi, ei ole factaa, vaan aina sidoksissa kulttuuriimme ja aikaamme.

    Yllä kuvattu menetelmä, jossa opiskelijat jaetaan osaamisensa ja oman motiivinsa mukaisiin (itseohjautuviin) pienryhmiin sopii tietysti yhtä hyvin lukuaineisiin kuin kädentaidollisiinkin, tai kuten minun tapauksessani, ammatillisiin. Ytimessä on oppiminen. Lapsi oppii asioita hyvin samalla tavalla kuin aikuinen. Kun oppijat saavat toteuttaa omaa intohimoaan kielloilla ja valvonnalla kyllästetyn oppilaitosympäristön sijaan, ei oppimisella ole rajaa. Itse en esimeskiksi koskaan sterssaa opiskelijoitani kokeilla (ja itseäni kokeitten laatimisella ja tarkastamisella). Oppiminen ja osaaminen on niin paljon helponmaa ja hauskempaa todentaa yhdessä ryhmätehtävien ja yhtä hyvin myös henkilökohtaisten näyttötehtävien avulla. Voin taata, omakohtaisen kokemuksen kautta, että opetussuunnitelmassa määritellyt tavoitteet tulevat yhtä lailla saavutettua, vaikka asiat toteutetaankin opiskelijan henkilökohtasten tavoitteiden kautta. Samalla olen itse päässyt irti stressista ja kokenut suurta helpotusta asettautumalla palvelemaan opiskelijoita, organisaation hallinnon asettamien sääntöjen ja normien sijaan. Arvostakaa lapsianne, saavuttakaa heidän luottamuksensa ja nauttikaa työstänne!

    • Kiitos loistavista ja valaisevista ajatuksista! Taidanpa ottaa niistä heti muutaman idean onkeeni ja käyttää niitä sopivassa tilaisuudessa, kun keskustelen aiheesta kollegoiden tai oppilaiden vanhempien kanssa.

      Pekka Peura

  4. Löysin tämän sivuston vasta viikko sitten… Miksei tällaista yksilöllisen oppimisen opetusmallia esitelty meille koulutuksessa lainkaan?! Uskon, että tässä on vastaus niihin suurimpiin haasteisiin mihin olen törmännyt jo ensimmäisen opetusvuoden aikana. Idea on mielestäni loistava! Luultavasti tähän suuntaan opetus tulee kehittymään.

    Kuitenkin mielessäni pyörii paljon samankaltaisia ajatuksia kuin Sinikka K:lla. Miten tämä saadaan käytännössä toimimaan? Varsinkin, jos käytössä on vain yksi matematiikan opettaja 25 yläkouluikäistä oppilasta kohden. En epäile hetkeäkään sitä, etteikö tämä opetustyyli sopisi loistavasti lukioon. Mutta ovatko yläkoulun oppilaat valmiita ottamaan näin ison vastuun omasta oppimisestaan? Jos yläkoulun oppimäärästä olisi saatavilla hyvät opetusvideot ja oppilaat pääsisivät niihin käsiksi tunnilla, niin luopuisin opettajajohtoisuudesta. Nyt kuitenkin epäilen sitä, että viitsivätkö/pystyvätkö heikoimmat oppilaat opiskelemaan asian itsenäisesti kirjasta??

    Houkuttelevalta tuntuu myös tuo Harrin idea kokeista luopumisesta. Harrihan kirjoittaa näin: ”Oppiminen ja osaaminen on niin paljon helponmaa ja hauskempaa todentaa yhdessä ryhmätehtävien ja yhtä hyvin myös henkilökohtaisten näyttötehtävien avulla.” Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Olisin hyvin kiitollinen hieman yksityiskohtaisemmasta kuvailusta:)

    • Heh…minuakin sapetti suunnattomasti taannoin, kun löysin mielenkiintoisia tutkimusartikkeleita näistä menetelmistä, että miksi niistä ei puhuttu mitään opettajankoulutuksessa! Tulin siihen tulokseen, että eivät hekään siellä näistä jutuista tienneet, tai jos tiesivät, eivät kokeneet niitä niin tärkeiksi, että olisivat niistä puhuneet ja opetusmenetelmiä aktiivisesti kehittäneet.

      Tämä menetelmä sopii hyvin yläkouluun ja se on yksinkertaista ottaa käyttöön. Laitoin sinulle sähköpostiin asiasta tarkemmin tietoa, koska tekstiä on niin paljon, ettei sitä kaikkea viitsi tähän kommenttikenttään kirjoittaa

      Pekka.

  5. Meillä on nyt 12v lapsi jonka erityislahjakkuus oli ilmeistä jo 6 vuotiaana. Koko matkan olen ihmetellyt mikä on tämä yleisesti hyväksytty tasapäistämiskultuuri mikä meillä vallitsee. Miksi se on muilta pois jos se lahjakaskin saisi opetusta omalla tasollaan?

    Jo 1. luokalla opettaja sanoi ”kyllä ne erot tasoittuu”. Ja tämä Norssissa, jossa opettaja opettaa vuosittain lukuisia uusia opettajia.

    Vaan eipä erot tasoittuneet. Tytär on kaikessa vuosia muita lapsia edellä, sallisi koulu sen tai ei. Taistelun tuloksena ja suuren onnen ja sattumien saattelemana tytär on saanut eriytettyä opetusta matematiikassa. Nyt näyttää että hän tulee suorittamaan yläasteen matematiikat 6. luokan aikana.

    Pitkään tyttären suurin haave oli, että hän olisi kuten muut = muut saisi hänet kiinni ja sitten oppisivat samaan tahtiin. Nyt on ensimmäisiä viitteitä siitä, että hän nauttii taidostaan. Seuraavaksi toivon, että nämä alkuvuosien taistot ja vastoinkäymiset matikan suhteen jäävät unholaan ja lapsi alkaa haaveilla myös ammateista joissa lahjalle olisi käyttöä.

    Miten voi olla kenenkään etu, että lapsen into asioihin tapetaan yli helpolla oppimateriaalilla jo ensiluokilla???

    Hienoa tietysti, että edes yläasteelta alkaen lasten eritahtista oppimista voitaisiin huomioida. Pelkään kuitenkin että moni on jo ehtinyt totaalisesti turhautua alakoulun puolella eikä ainakaan koko potentiaalia enää saada koskaan käyttöön.

    • Tässä eli kyseessä erityislahjakastyttö joita on ehkä yksi tuhannesta. Minulla on kolme lahjakasta lasta jonka tasoisia on varmaan yksi kahdestakymmenestä. Tuskastuneena olen miettinyt mitä tehdä kun lapsi ekana päivänä selaa matikan kirjan läpi ja toteaa, ettei siinä ole mitään haasteellista. Useimpien kohdalla taitaa käydä niin että kun vihdoin matikka alkaa tarjota jotain haasteita, niin innostus on jo tapettu. Mielestäni meidän tulisi rehellisesti miettiä kuinka hyvin teollisuuslaitosta imitoiva koulu (katso kohdasta 6:30 -7:40 http://www.youtube.com/watch?v=zDZFcDGpL4U ) vastaa oppilaiden tarpeisiin. Meidän pitää havahtua huomaamaan, että koulun tärkein tehtävä ei voi olla lastenvahdinta vaan luoda olosuhteet jossa he voivat oppia mahdollisimman tehokkaasti itselleen sopivimmalla tavalla.

  6. Päivitysilmoitus: Oppimisen into tapetaan koulussa | Matematiikan opetuksen tulevaisuus

  7. Tällainen opetustava on varmasti toimiva, jos yksilöltä löytyy sekä motivaatiota että taito opiskella. Toisaalta vaaditaan myös yhteiskunnan tukea, mikä koulumaailmassa tarkoittaa resurssien tarjoamista. Nykyisellään budjetit on vedetty minimiin, oppilasmäärät suuria, jakotunteja ei ole, erityisopettajankin apu ehkä kerta viikossa…

    Yllä olevassa kokeilukoulussakin on 3 opettajaa käytössä 39 oppilasta kohti + tukitunti viikossa. Ei tällainen ole mahdollista monessakaan koulussa, hyvin harvassa. Käytännössä tämähän on pienryhmäoppimista omalla tasollaan – ns. vanhat tasoryhmät, ts. nykyiset tavoiteryhmät tai millä nimellä niitä ikinä haluaa kutsuakaan – pois lukien se vahva opettajajohtoisuus. Varatulla tukiopetusresurssilla käytönnössä hoidetaan se, että oppilas, joka haluaa sitä opettajajohtoista opetusta/vuorovaikutusta, saa myös sitä.

    Jotta tällainen opettaminen olisi mahdollista, tarvitaan rakenteellinen muutos, joka lähtee jo ihan itse lukujärjestyksestä ja luokkatilojen varaamisesta tarkoitukseen. Annetaan ohjeita, esimerkkejä ja kerrotaan, miten hyvin (tai huonosti) asia on sujunut/sujuu ja useimmiten tieto pohjautuu suoraan myös ulkomaalaisiin tutkimuksiin, mutta unohdetaan samalla yksi tärkeä tekijä – yhteiskunnan rakenne, tuki ja vaatimukset.

    Yksinkertaisuudessaan voidaan tarkastella vaikkapa kolmea eri esimerkkiä: 1. Kilpailuyhteiskunta, 2. kehittyvät maat ja 3. maat kuten Suomi, jolla on vahva tukiverkko yksilöille.

    Jos ajatellaan kilpailuyhteiskuntaa (toki Suomessakin), jossa pisteytään lapsi jo esikouluiästä (samoin opettajat ja koulukin), on aika selkeää, että ulkopuolinen taho määrää ja asettaa ehdot omatoimiselle opiskelulle. Jos et opiskele, et pärjää, tiput yhteiskunnan ulkopuolelle. Kehittyvissä maissa tilanne on vielä pahempi. Siellä on pakko opiskella, halusitpa tai et, oli yö tai päivä. Entä sitten maat, kuten Suomi, jossa yksilölle asetetaan velvoitteita ja tavoitteita, mutta yksilön ympärillä on vahva tukiverkko? Jos yksilö epäonnistuu, tukiverkko auttaa. Millainen vaikutus tällä on omatoimiseen opiskeluun? Vastuunkantoon?

    Lienee selkeää, että yhteiskunnassa, josta tukiverkko puuttuu, yksilöllä on suurempi rooli ja vastuu omasta oppimisestaan – yksinomaan vahva motivaattori on se, että et elä sillan alla aikuisena. On lukuvuosimaksut yms., jotka vanhemmat maksaa (tai itse myöhemmin lainalla jatko-opinnoissa), vanhemmat velvoittavat ja odottavat, kilpailu on kova perusopetuksen jälkeen – kuka pääsee minnekin, millainen tulevaisuus on, riippuu täysin omasta panoksesta. Meillä Suomessa kaikki on itsestäänselvyyttä. Koulu on itsestäänselvä asia, se on kaikille, se on ilmainen aina yliopistossakin. Se ei mihinkään katoa. Heijastuuko se myös siihen, ettei yksilöltä välttämättä odoteta sitä omaa panostamista opiskelun suhteen – vaan odotetaan, että lapsi menee siinä missä muutkin? Hän ehkä pärjää hyvin, erittäin hyvin tai keskinkertaisesti. Ei haittaa, jos epäonnistuu, ei lasta potkita pois koulusta, kyllä jokin opiskelupaikka löytyy perusiopetuksen jälkeenkin.

    Minä näen tässä aika suuren eron siihen, missä näitä tutkimuksia tehdään, millaisia tuloksia saadaan ja miten niitä voi hyödyntää sitten vaikkapa juuri meillä. Minusta välillä tuntuu, että meiltä unohtuu olennainen asia, kun näitä oppimistutkimuksia tarkastellaan: yhteiskunnan rakenne ja sen merkitys yksilön kannalta sekä vaikutus yksilön toimintaan ja etenkin siihen itseohjautuvuuteen.

    Jotta pääsisin tällaista harjoittamaan peruskoulussa, tarvittaisiin valtava muutos. Se muutos ei ole välttämättä minusta opettajana kiinni vaan käytettävistä resursseista. Näissäkin kokeilukouluissa resursseja on pystytty järjestämään ja ylipäänsä luomaan mahdollisuus kokeilulle.

    Usein puhutaan siitä (mikä täälläkin kommenteissä näkyy), ettei opettaja ole valmis muutokseen tai vastustaa muutosta. Kuitenkin monesti tosi asia on se, ettei opettajille anneta mahdollisuutta tähän. Uskoisin, että tällaiselle oppimiselle löytyisi paljon halukkaita matematiikan opettajia, jos se huomioitaisiin koulussa ja sille löytyisi käytettävää resurssia (mutta mistä?) ja tälle saataisiin myös vahva kodin tuki. Kodin tuki näkyisi mm. siinä, ettei vaan enää odoteta, että ”koulu hoitaa”, vaan odotetaan myös, että ”lapsi hoitaa” osansa.

    Olen kokeillut joku vuosi sitten ryhmässä opiskelua siten, että oppilaat tekevät tehtäviä ja auttavat toisiaan omaan tahtiin ja tarvittaessa autan ryhmää eteenpäin, jos eivät itse oivalla tehtävää. Käytännössä yläkoulussa tilanne on mennyt joka kerta siihen, että opiskelusta ei ole tullut yhtään mitään suurimmalla osalla. Siellä on vain ne muutama oppilas, joilta löytyy motivaatio ja asenne. Heikoimmat eivät kykene(?) itse ymmärtämään kirjan tekstiä ja vaarana on, että kun toinen oppilas opettaa asian, saattaa tämä oppilas olla itse ymmärtänyt sen väärin. Sen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa juuri opittu ja omaksuttu malli pitäisi saada häivytettä pois mielestä ja korjata se oikealla mallilla. Näen suurena vaarana myös miniteorioiden syntymisen.

    Mielellään muiden lukijoiden tavoin lukisin kokemuksia yläkoulusta lisää =)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *