”Työtä ja oppimista ei voi enää tulevaisuudessa erottaa toisistaan.”

Teksti: Esko Kilpi ja Pekka Peura

Merkityksellistä oppimista ja työtä kaikille tästä ikuisuuteen

Merkityksellisyyden kokemus on ihmisoikeus.

Merkityksellisyys syntyy ennen kaikkea työelämän ihmissuhteissa sekä ihmisen suhteesta työhön itsessään. Tämä perusasia ei muutu, vaikka olemmekin siirtymässä teollisesta erikoistumisen aikakaudesta jälkiteolliseen itseohjautuvuuden aikakauteen.

Muutosta on kuitenkin ilmassa. Yksittäisen ihmisen kohdalla muutos tapahtuu sekä työn että oppimisen mahdollisuuksien laajenemisessa, mikä johtaa niiden demokratisoitumiseen. Yhä useampi pääsee oppimaan haluamiaan tietoja ja taitoja sekä tekemään sellaista työtä, jonka kokee merkitykselliseksi ja itselleen sopivaksi. Tämä on ihmisen kannalta merkittävä positiivinen muutos kohti parempaa yhteiskuntaa, mutta se tuo mukanaan myös haasteita. Muutos itsessään, myös kohti parempaa, vaatii aina sopeutumista ja uuden oppimista.

Työn muutos toistosta tilannekohtaisuuteen vie meitä kohti luovia ongelman kuvauksia ja ongelman ratkaisuja. Työ muuttuu tuotekeskeisestä asiakasvuorovaikutuskeskeiseksi.
Tasa-arvoiset, luovat mahdollisuudet muuttavat työihmisen teollisen ajan ammattilaisesta lähemmäksi sitä maailmaa, minkä tunnemme taiteen kautta. Artistius, taiteilijuus, tarkoittaa oman sisäisen potentiaalin vapautumista oppimisen kautta ja sisäisen minän puhkeamista kukoistukseen luovan työn ja luovien kohtaamisten kautta. Tämä mahdollistaa intensiivisemmän läsnäolon omassa ainutlaatuisessa elämässä.

Tämän päivän keskeisin kysymys on, mitä uuden oppiminen tarkoittaa käytännössä lapsille, nuorille sekä aikuisille, jotta jokainen pääsisi mukaan demokratisoituvaan oppimiseen ja demokratisoituviin mahdollisuuksiin työelämässä.

Työ = oppiminen

Työn luonne sekä tuottavuuden määritelmä muuttuvat. Teollisena aikana tuottavuuden lisääminen perustui eri asioihin kuin tänään ja tulevaisuudessa.

Jälkiteollisena aikana työ kehittyy ja tuottavuus lisääntyy oppimisen kautta. Oppiminen ei ole enää työhön valmistavaa asiaa, vaan oppiminen tapahtuu osana työtä aitojen ongelmanratkaisutilanteiden kautta. Työ on toisten ihmisten ongelmien kuvausta ja niiden ratkaisua. Oppiminen on kysymysten esittämistä ja vastausten hakemista niihin. Todellista kokonaisvaltaista oppimista ei edes voi tapahtua simuloimalla tilanteita työn ulkopuolella, mistä syystä työtä ja oppimista ei voi enää tulevaisuudessa erottaa toisistaan.

Yhteiskunnan tasolla ongelmana on yhä edelleen tuottavuuden lisääntymisen näkeminen tehostamisen kaltaisena toimintana, jossa pyritään tekemään vähemmällä työllä enemmän tulosta. Jälkiteollisen työn aikakautena tuottavuus syntyy työn arvon eikä määrän lisääntymisenä.

Minkälainen työ on arvokasta – mitä on tärkeää oppia?

Työn arvo kasvaa, kun asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kokemus palvelusta tai tuotteesta paranee. Pyrkimys lisätä työn arvoa luovalla tavalla on fundamentaalisesti oppimisprosessi.

“Mitä on tärkeää osata?” on muuttunut vääräksi kysymykseksi. Oikeat kysymykset muodostuvat vasta vuorovaikutuksessa maailman kanssa arvonluonnin yhteydessä, mistä syystä vastauksia ei voi opetella etukäteen. Tulevaisuuden ihminen tarvitsee ammattilaisen työkalupakin sijaan artistin työkalupakin, jossa luovuus on yksi keskeisimmistä työkaluista. Kritiikki siitä, että nykykoulu ei valmista ihmisiä työelämään, on tästä näkökulmasta hyvin perustelu.

Oppilaitoksia ja oppimispolkua suunnitellessa tulisi pitää keskiössä tavoite toiminnasta, jonka kautta kasvatamme hyvän itsetunnon omaavia, uteliaita ja elinikäisen oppimisen taidot hallitsevia yhteistyöhakuisia ja kohtaamiskykyisiä ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, etteikö nykymuotoinen asiantuntijuus kasvaisi myös tällaista oppimispolkua ja työuraa pitkin, vaan päin vastoin.

Kuka johtaa työtä – kuka opettaa oppilasta?

Jälkiteollisen, post-fossiilisen, työn aikakaudella alkusysäys työlle ei enää tule johtajalta vaan asiakkaalta. Vastaavasti alkusysäys oppimiselle ei tule opettajalta vaan oppilaalta itseltään. Moottorina työlle ja oppimiselle toimii ihmisten välinen rikas vuorovaikutus, jossa syntyy uusia kysymyksiä, joihin haetaan uusia vastauksia.

Tieto ja nopeasti halpenevat työkalut tulevat kaikkien saataville, mistä syystä perinteinen koulujärjestelmä on jo syrjäytetty monopoliasemastaan oppimisen mahdollistajana.
On kuitenkin oleellista edelleen ymmärtää, että ihminen yksilönä ei aina ole kovinkaan hyvä tai säntillinen itsensä opettaja tai oman työnsä ohjaaja. Me tarvitsemme aina toisia ihmisiä opettajiksi, ohjaajiksi, valmentajiksi, mestareiksi, mentoreiksi, esikuviksi ja inspiraation lähteiksi.

Opettajuus ei kuitenkaan välttämättä ole enää rooli tai perustu asemaan. Nämä “opettajat” eivät löydy pelkästään hierarkisista instituutioista, kuten kouluista, vaan kuka tahansa voi toimia toisen ihmisen todellisena opettajana jossain häntä kiinnostavassa asiassa. Esimerkkinä nykyajan opettajasta toimii YouTube-kanavaa ylläpitävä vlogaaja tai sinne “how-to”-videon postaava asiantuntija.

Tämän lisäksi oppiminen on aina pienissä tai suuremmissa yhteisöissä tapahtuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen tulosta. Nämä havainnot tuovat meidät kahden oleellisen kysymyksen äärelle: miten ihminen löytää oman opettajansa ja miten hänen tulisi vuorovaikuttaa yhteisönsä kanssa?

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 2: Digitaalinen opettajuus

LUE Esko Kilpi ja Pekka Peura trilogia – Osa 3: Oppimisen demokratisoituminen