Kiitos kommentistasi!

Kirjoitit, että ”perusopetuksessa ei ole resursseja riittävään eriyttämiseen ja/tai yksilöllisten tarpeiden huomioimiseen edes lääketieteellisistä syistä.” Resurssien puutetta huolestuttavampaa vielä on se, ettei meidän järjestelmässämme ja toimintakulttuurissamme ole edes sellaisia rakenteita/työtapoja, jotka ottaisivat järjestelmällisesti huomioon erilaiset yksilöt ja oppijat. Rahaa kyllä varmasti löytyisi järjestelmän kehittämiseen, jos se vain koettaisiin tärkeäksi asiaksi.

Aiheeseen liittyen tuli erittäin mainio Yle Puheen radiokeskustelu tänään (uusinta toukokuulta 2013): http://yle.fi/puhe/ohjelmat/perttu_hakkinen/nykynuoriso_on_kamalaa_vai_onko_sittenkaan_6290.html

Suosittelen tämän kuuntelemista, jos järjestelmämme epäkohdat kiinnostavat.

Ajauduin näille sivuille siksi, että etsin *pakosta* kotiopetusvinkkejä ”erityislapselleni” eli lapselle, jolla on havaittu 3. luokan alussa laaja-alaiset hahmottamisen vaikeudet ja pitkän tutkimus- ja ahdistuneisuustaipaleen seurauksena hän on saanut neurologisen diagnoosin, joka on Suomessa huonosti tunnettu. Hänellä on neuropsykiatrinen ”oireyhtymä”, joka vaikeuttaa maailman hahmottamista monella tavalla, mutta tuo omat vaikeutensa kouluun ja oppimiseen — mm. matematiikkaan. Matematiikka oli lapsen lempiaineita 1. ja 2. luokilla. Vieläkin, nyt muodollisesti 5. luokalle siirtyessä, hän siitä pitää, mutta uudet haasteet ovat tuoneet visuaalisen hahmotuksen puutteiden vuoksi vaikeuksia, jotka lyövät lastanikin ällikällä…

Pähkinänkuoressa sanottakoon, että lapseni on suuren kouluun ja oppimiseen liittyvän ahdistuksen vuoksi nyt ”kotiopetuksessa” vain ja ainoastaan olosuhteiden pakosta. Hän ei pysty kouluun menemään. Olen yksinhuoltaja ja joudun jäämään palkattomalle virkavapaalle pitämään lapselleni ”kotikoulua”, jonka onnistumista voimme kaikki vain arvailla. Miksi näin? Koska perusopetuksessa ei ole resursseja riittävään eriyttämiseen ja/tai yksilöllisten tarpeiden huomioimiseen edes lääketieteellisistä syistä.

Miksi, jos lapseni, jolla on lääketieteellinen diagnoosi, ei saa ”omaa erityisopetusta”, vaikka Suomessa on lakisääteinen oppivelvollisuus (myös *oikeus* oppia), pitäisi verorahoista kuitenkin satsata supererityislahjakkaiden valmentamiseen? Toki, jos rahaa olisi yllin kyllin kaikille jakaa, soisin erityislahjakkaidenkin puffaamisen. Mutta samaan aikaan on varmistettava, että KAIKKI peruskouluikäiset oppivelvolliset saavat valtiolta edes sen minimin.

Mitä Pekka Peuran kehittelemiin opetusmetodeihin muuten tulee, ertyislapseni isompi sisarus on päässyt niistä osalliseksi ja siitä olen varsin kiitollinen. On hienoa, että isommalle lapselleni on tarjoutunut sellainen tilaisuus ja uskon, että se tulee kantamaan matematiikan osalta myös lapseni tulevaisuuteen. 🙂

Olen samaa mieltä, että tyttäremme kaltaisia lapsia täytyy olla enemmänkin tässä maassa. Se minua tällä hetkellä ehkä eniten surettaa ja huolestuttaakin.
Siis heitä jotka eivät pidä ääntä itsestään, mutta joille spiraalimainen opetustyyli tuo mieleen ”eikös tämä jo opetettu 4v, 3v ja 2v sitten, miksi me taas kerrataan kertolaskua?” Esim meidän tytär joka jo 6 -vuotiaana intuitiivisesti tiesi miten lukuja kerrotaan ”jos kaksi viitosta on kymppi, ja kakkosia menee 6:een 3, niin silloin 6 viitosta on 30.” Tämä siis oli vastaus kysymykseen mitä on 6*5, jonka hän ratkaisi kun ensin vastasin hänelle mitä kertominen tarkoittaa. Tytär todella turhautui seuraavien 3 vuoden aikana kun kertotauluja opeteltiin luku kerrallaan ikään kuin siinä olisi ollut hänelle jotain opettelemista.

Hienointa tuossa oli se, että opettaja jopa simputti tytärtä liian hitaasta suoritusnopeudesta. Ei kuulemma ollut riittävän nopea, vaan haaveili liikaa. Tytär on jälkeenpäin kertonut, että hänellä oli erilaisia mielenhallinnan harjoituksia joilla hän selvisi suunnattoman pitkiltä tuntuneista oppitunneista. Mm hän yritti kulkea kotimatkan mielessään mahdollisimman hitaasti. Tai laski niitä kuuluisia akustolevyn koloja. Hän ei myöskään ymmärtänyt miksi hänen olisi pitänyt viitata vastatakseen niihin älyttömän yksinkertaisiin kysymyksiin joita esitettiin.

Hitaus, yhdistettynä viittaamattomuuteen ja omissa ajatuksissa vietettyihin tunteihin, saivat open vakuuttuneeksi ettei testitulokset superlahjakkuudesta pitäneet sittenkään paikkansa, vaan pikemminkin lapsella oli ADD, joka kaipasi parantamista.

Montakohan tällaista lasta meillä kouluissa todella viruukaan? Sellaisia jotka istuvat kyllä luokassa, mutta oman mielenterveytensä säilyttääkseen leijuvat jossain muualla. Jopa matikkakerhon vetäjä ei 5 kerran jälkeen ollut varma ymmärsikö tytär mistä tunneilla puhuttiin koska tämä ei viitannut. Hän ei viitannut koska sielläkin kysymykset olivat hänestä niin triviaaleja, eikä opettaja ilmeisesti kokenut tarpeelliseksi ottaa asiasta itse selvää kun oli niin monta äänekkäämpää lasta huutamassa vastauksia.

Koululla järjestettiin jopa palkkitunti, jossa oli koottuna kultakin luokalta 1-3 parasta matikan taitajaa. Tytär oli silloin 3. luokalla, mutta tuskastui kun kysymykset olivat edelleen niin älyttömän helppoja ja ope vielä helpotti niitä entisestään toteamalla, ”autan teitä vähän alkuun…”.

Kaiken tämän jälkeen olen aivan suunnattoman kiitollinen, että tyttäremme on saanut nyt aivoilleen stimulaatiota ja opettajan joka jumppaa hänen kanssaan aiheita hänen ”tasollaan” ja jopa tahtiin joka välillä hirvittää äitiä.

Lapsi itse toivoi erityisopetusta matikassa jo 1. luokalta lähtien, kun asiasta hänen kanssaan keskustelin ja keksimiäni vaihtoehtoja hänelle luettelin. Vanhempien lasten tunnille tai muuallekaan julkiseen paikkaan hän ei missään nimessä halunnut, vaan juurikin yhden aikuisen kanssa aiheita pohtimaan ja oppimaan. Ja kuten sanottu 4 luokalta lähtien rehtori tällaisen järjestelyn hänelle soi ja olen siitä ikikiitollinen.

Samoihin aikoihin kun tytär alkoi saada enemmän eriytystä matikassa, alkoi hän myös muuten kukoistaa. En tiedä liittyvätkö nämä yhteen mitenkään, mutta ADD piirteet ovat vain muisto (hillitty hän on toki edelleen) ja pojat ovat kuulemma tituleeranneet häntä välillä jopa pissikseksi. Tämä otettakoon matemaatikkotytön kohdalla pelkästään positiivisena kommenttina 🙂 Etenkin kun tytär ei meikkaa eikä muutenkaan korosta itseään ”väärällä” tavalla.

Vielä tuosta matematiikassa nopeutetusti etenemisestä ja onnelliseksi tulemisesta. Itse ajattelen ehkä niin, että matikkaa ei kannata välttämättä harjoittaa minkään urheilun tai muunkaan sosiaalisen toiminnan kustannuksella, etenkään mikäli sosiaalisissa taidoissa on toivomisen varaa. Silloin olen Matemaatikko-fuksin kanssa samaa mieltä.

Mutta jos matikan harjoittaminen tapahtuu sillä ajalla jolla muuten laskisi akustolevyn reikien määriä, eli normimatikan tunneilla, niin silloin en näe miksi ei edettäisi omalla tasolla.

Eihän opetussuunnitelma ole mikään autuaaksi tekevä tai kaiken tietävä. Se on tietty näkemys siitä mitä olisi hyvä osata ja mitä keskiverto oppilaan voitaisiin olettaa omaksuvan 9 luokan loppuun mennessä. Miksi olisi niin hirveää jos osaisi jo vaikka vähän tai paljon enemmänkin? Meneekö ihminen rikki jos se ymmärtää esim lukuteoriaa ennen yläastetta? En usko.

Jollekin kiusatulle se, että voi loistaa matikassa aivan omalla tasolla, voisi tuollainen mahdollisuus avata jopa aivan uusia ovia ja ennenkaikkea tuoda sitä paljon kaivattua itsetuntoa ja ehkä myös uusia ystäviä, mikäli esim saman kaupungin tms alueen välkyt koottaisiin yhteen edes joskus.

Itsekin olen tyttärelle sanonut, että jos sinua joskus tästä lahjasta kiusattaisiin, niin ajattele pidemmälle. Kiusaajat ovat yleensä niitä jotka eivät peruskoulun jälkeen pitkälle pötki, mutta sinulla on kaikki mahdollisuudet mennä lahjasi saattelemana ihan minne päätät haluta mennä. Matikaa on joka paikassa ja se yhditettynä sosiaalisiin taitoihin on valtava voimavara lähes alalla kuin alalla.

Juuri näin! On tärkeää, että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Jos joku haluaa oppia nopeammin, siihen tulisi olla mahdollisuus, mutta ei pakko. Suurempi heikkous tässä ”tasapäistämisessä”, eli samantahtisessa oppimisessa on se, että isolle osalle oppijoista opintojen etenemistahti on liian nopea omiin kykyihin nähden, jolloin ”pudotaan kyydistä”, eli oppiminen tyrehtyy lähes kokonaan. Oma oppimistahti pitäisi olla kaikkien oikeus, ei vain lahjakkaiden, jotka voivat halutessaan hidastaa oppimistaan tavallisen tallaajan tasolle.

Arvostan suuresti normaalia lapsuutta tavallisessa koulussa tavallisten ihmisten parissa, ja olen erittäin kiitollinen siitä ettei minua koskaan seulottu minnekään tai ettei vanhemmillani tai kenelläkään muullakaan ollut erityistä missiota suhteeni. Huomasin kyllä etteivät muut oppilaat opiskelleet kunkin vuosiluokan oppimäärää saman ensimmäisen viikon aikana kun kirjat jaettiin. Jos nyt läksyjen tekemiseen meni aikaa suunnileen yhtä kauan kuin tehtävän lukemiseen ja vastauksen kirjoittamiseen, niin jäipähän sitten enemmän aikaa omille mielenkiinnon kohteille. Tosin oli onneksi ymmärtäväinen luokanopettaja.

Kyllähän nämä fuksivuoden yliopistomatematiikan kurssit olisin varmaan voinut suorittaa jo vuosia sitten. En tiedä olisinko yhtään sen onnellisempi, jos olisin niin tehnyt.

Ja auta armias, mitäpä jos en olisi osoittautunut pikkuisena Päivölä-seulonnassa _tarpeeksi_ erikoislahjakkaaksi? Matematiikasta kun aloin kiinnostua vasta yläasteella. Senaikainen ykköskiinnostuksenkohteeni oli teoreettinen filosofia, tai kenties tähtitiede. Mielestäni koulumaailma on parempi paikka ilman liian varhaista lokerointia.

Mutta minähän olenkin tasapäistetty, eikä tämä ole edes ihanan ihmelapsen mamman ihana sankaritarina, eihän tällaista tarvitse kuunnella.

Pekka Peura

Lopulta olimme tilanteessa, jossa koulusta vihjailtiin ongelmien olevan kotoa lähtöisin ja näitä ongelmia olisi sitten pitänyt alkaa oppilashuoltoryhmän kanssa selvittelemään. Lapsi on siis ongelma, kun hän osaa ja haluaa .lisää haasteita? Olemmeko todellakin ongelmaperhe, kun annan lapseni oppia ja olisin toivonut sitä samaa hänelle koulussakin?

Kun ilmoitin kotiopiskeluun jäämisestä koulun palaute kääntyi yllättäin ympäri: poika onkin todella lahjakas ja kuuluisi ylemmille luokille. Vetäytymisemme systeemistä antoi ikään kuin luvan opettajille sanoa asiat siten kuin ne ovat. Se ”aikuisten oikeesti”-näennäistodellisuus pojan arvioinnin suhteen aiemmin oli siis täyttä puppua.

Onko koulun päämäärä todella saada lapset muka tasa-arvoisiksi, samalle viivalle, kuohimalla lahjakkuutta siitä päästä mistä ei todellakaan pitäisi? Onko yhteiskunnalla varaa näihin lahjakkaiden lasten tragedioihin?
Poikani lahjakkuudesta huolimatta hänen itsetuntonsa oli nolla, hän oli mielestään tyhmä, eikä hän halunnut tehdä koulussa enää mitään. Ei tarvitse olla psykologi nähdäkseen pojan tulevaisuuteen tällä menetelmällä.

Pari kuukautta kotona ja poika kukoistaa, itsetunto ja iloisuus on palautunut, tiedonjano on suuri.
Hetkeäkään emme ratkaisua kadu!

yst.
Timo / matematiikka / yläkoulu

Muistan 90-luvun lopulla opiskellessani Jyväskylän yliopistossa, kuinka samalla luennolla istui kahdeksasluokkalainen pikkupoika. Hän oli saanut oikeuden opiskella yliopistossa matematiikan appron. Mieletön mahdollisuus matematiikasta innostuneelle pojalle, joka muuten oli aivan kuin kuka tahansa jalkapalloileva nuori.

Mieltäni todella lämmitti, että olette hyödyntänet Avoin Matematiikka -kirjasarjaamme. Haaveenamme oli, että se olisi nimen omaan oppilaiden itse luettavissa ja sitä kautta eryttäminen onnistuisi.

Kaikkea hyvää tyttärellenne ja taistelkaa eriyttämisen puolesta!