Yllä olevassa kokeilukoulussakin on 3 opettajaa käytössä 39 oppilasta kohti + tukitunti viikossa. Ei tällainen ole mahdollista monessakaan koulussa, hyvin harvassa. Käytännössä tämähän on pienryhmäoppimista omalla tasollaan – ns. vanhat tasoryhmät, ts. nykyiset tavoiteryhmät tai millä nimellä niitä ikinä haluaa kutsuakaan – pois lukien se vahva opettajajohtoisuus. Varatulla tukiopetusresurssilla käytönnössä hoidetaan se, että oppilas, joka haluaa sitä opettajajohtoista opetusta/vuorovaikutusta, saa myös sitä.

Jotta tällainen opettaminen olisi mahdollista, tarvitaan rakenteellinen muutos, joka lähtee jo ihan itse lukujärjestyksestä ja luokkatilojen varaamisesta tarkoitukseen. Annetaan ohjeita, esimerkkejä ja kerrotaan, miten hyvin (tai huonosti) asia on sujunut/sujuu ja useimmiten tieto pohjautuu suoraan myös ulkomaalaisiin tutkimuksiin, mutta unohdetaan samalla yksi tärkeä tekijä – yhteiskunnan rakenne, tuki ja vaatimukset.

Yksinkertaisuudessaan voidaan tarkastella vaikkapa kolmea eri esimerkkiä: 1. Kilpailuyhteiskunta, 2. kehittyvät maat ja 3. maat kuten Suomi, jolla on vahva tukiverkko yksilöille.

Jos ajatellaan kilpailuyhteiskuntaa (toki Suomessakin), jossa pisteytään lapsi jo esikouluiästä (samoin opettajat ja koulukin), on aika selkeää, että ulkopuolinen taho määrää ja asettaa ehdot omatoimiselle opiskelulle. Jos et opiskele, et pärjää, tiput yhteiskunnan ulkopuolelle. Kehittyvissä maissa tilanne on vielä pahempi. Siellä on pakko opiskella, halusitpa tai et, oli yö tai päivä. Entä sitten maat, kuten Suomi, jossa yksilölle asetetaan velvoitteita ja tavoitteita, mutta yksilön ympärillä on vahva tukiverkko? Jos yksilö epäonnistuu, tukiverkko auttaa. Millainen vaikutus tällä on omatoimiseen opiskeluun? Vastuunkantoon?

Lienee selkeää, että yhteiskunnassa, josta tukiverkko puuttuu, yksilöllä on suurempi rooli ja vastuu omasta oppimisestaan – yksinomaan vahva motivaattori on se, että et elä sillan alla aikuisena. On lukuvuosimaksut yms., jotka vanhemmat maksaa (tai itse myöhemmin lainalla jatko-opinnoissa), vanhemmat velvoittavat ja odottavat, kilpailu on kova perusopetuksen jälkeen – kuka pääsee minnekin, millainen tulevaisuus on, riippuu täysin omasta panoksesta. Meillä Suomessa kaikki on itsestäänselvyyttä. Koulu on itsestäänselvä asia, se on kaikille, se on ilmainen aina yliopistossakin. Se ei mihinkään katoa. Heijastuuko se myös siihen, ettei yksilöltä välttämättä odoteta sitä omaa panostamista opiskelun suhteen – vaan odotetaan, että lapsi menee siinä missä muutkin? Hän ehkä pärjää hyvin, erittäin hyvin tai keskinkertaisesti. Ei haittaa, jos epäonnistuu, ei lasta potkita pois koulusta, kyllä jokin opiskelupaikka löytyy perusiopetuksen jälkeenkin.

Minä näen tässä aika suuren eron siihen, missä näitä tutkimuksia tehdään, millaisia tuloksia saadaan ja miten niitä voi hyödyntää sitten vaikkapa juuri meillä. Minusta välillä tuntuu, että meiltä unohtuu olennainen asia, kun näitä oppimistutkimuksia tarkastellaan: yhteiskunnan rakenne ja sen merkitys yksilön kannalta sekä vaikutus yksilön toimintaan ja etenkin siihen itseohjautuvuuteen.

Jotta pääsisin tällaista harjoittamaan peruskoulussa, tarvittaisiin valtava muutos. Se muutos ei ole välttämättä minusta opettajana kiinni vaan käytettävistä resursseista. Näissäkin kokeilukouluissa resursseja on pystytty järjestämään ja ylipäänsä luomaan mahdollisuus kokeilulle.

Usein puhutaan siitä (mikä täälläkin kommenteissä näkyy), ettei opettaja ole valmis muutokseen tai vastustaa muutosta. Kuitenkin monesti tosi asia on se, ettei opettajille anneta mahdollisuutta tähän. Uskoisin, että tällaiselle oppimiselle löytyisi paljon halukkaita matematiikan opettajia, jos se huomioitaisiin koulussa ja sille löytyisi käytettävää resurssia (mutta mistä?) ja tälle saataisiin myös vahva kodin tuki. Kodin tuki näkyisi mm. siinä, ettei vaan enää odoteta, että ”koulu hoitaa”, vaan odotetaan myös, että ”lapsi hoitaa” osansa.

Olen kokeillut joku vuosi sitten ryhmässä opiskelua siten, että oppilaat tekevät tehtäviä ja auttavat toisiaan omaan tahtiin ja tarvittaessa autan ryhmää eteenpäin, jos eivät itse oivalla tehtävää. Käytännössä yläkoulussa tilanne on mennyt joka kerta siihen, että opiskelusta ei ole tullut yhtään mitään suurimmalla osalla. Siellä on vain ne muutama oppilas, joilta löytyy motivaatio ja asenne. Heikoimmat eivät kykene(?) itse ymmärtämään kirjan tekstiä ja vaarana on, että kun toinen oppilas opettaa asian, saattaa tämä oppilas olla itse ymmärtänyt sen väärin. Sen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa juuri opittu ja omaksuttu malli pitäisi saada häivytettä pois mielestä ja korjata se oikealla mallilla. Näen suurena vaarana myös miniteorioiden syntymisen.

Mielellään muiden lukijoiden tavoin lukisin kokemuksia yläkoulusta lisää =)

Tässä eli kyseessä erityislahjakastyttö joita on ehkä yksi tuhannesta. Minulla on kolme lahjakasta lasta jonka tasoisia on varmaan yksi kahdestakymmenestä. Tuskastuneena olen miettinyt mitä tehdä kun lapsi ekana päivänä selaa matikan kirjan läpi ja toteaa, ettei siinä ole mitään haasteellista. Useimpien kohdalla taitaa käydä niin että kun vihdoin matikka alkaa tarjota jotain haasteita, niin innostus on jo tapettu. Mielestäni meidän tulisi rehellisesti miettiä kuinka hyvin teollisuuslaitosta imitoiva koulu (katso kohdasta 6:30 -7:40 http://www.youtube.com/watch?v=zDZFcDGpL4U ) vastaa oppilaiden tarpeisiin. Meidän pitää havahtua huomaamaan, että koulun tärkein tehtävä ei voi olla lastenvahdinta vaan luoda olosuhteet jossa he voivat oppia mahdollisimman tehokkaasti itselleen sopivimmalla tavalla.

Jo 1. luokalla opettaja sanoi ”kyllä ne erot tasoittuu”. Ja tämä Norssissa, jossa opettaja opettaa vuosittain lukuisia uusia opettajia.

Vaan eipä erot tasoittuneet. Tytär on kaikessa vuosia muita lapsia edellä, sallisi koulu sen tai ei. Taistelun tuloksena ja suuren onnen ja sattumien saattelemana tytär on saanut eriytettyä opetusta matematiikassa. Nyt näyttää että hän tulee suorittamaan yläasteen matematiikat 6. luokan aikana.

Pitkään tyttären suurin haave oli, että hän olisi kuten muut = muut saisi hänet kiinni ja sitten oppisivat samaan tahtiin. Nyt on ensimmäisiä viitteitä siitä, että hän nauttii taidostaan. Seuraavaksi toivon, että nämä alkuvuosien taistot ja vastoinkäymiset matikan suhteen jäävät unholaan ja lapsi alkaa haaveilla myös ammateista joissa lahjalle olisi käyttöä.

Miten voi olla kenenkään etu, että lapsen into asioihin tapetaan yli helpolla oppimateriaalilla jo ensiluokilla???

Hienoa tietysti, että edes yläasteelta alkaen lasten eritahtista oppimista voitaisiin huomioida. Pelkään kuitenkin että moni on jo ehtinyt totaalisesti turhautua alakoulun puolella eikä ainakaan koko potentiaalia enää saada koskaan käyttöön.

Heh…minuakin sapetti suunnattomasti taannoin, kun löysin mielenkiintoisia tutkimusartikkeleita näistä menetelmistä, että miksi niistä ei puhuttu mitään opettajankoulutuksessa! Tulin siihen tulokseen, että eivät hekään siellä näistä jutuista tienneet, tai jos tiesivät, eivät kokeneet niitä niin tärkeiksi, että olisivat niistä puhuneet ja opetusmenetelmiä aktiivisesti kehittäneet.

Tämä menetelmä sopii hyvin yläkouluun ja se on yksinkertaista ottaa käyttöön. Laitoin sinulle sähköpostiin asiasta tarkemmin tietoa, koska tekstiä on niin paljon, ettei sitä kaikkea viitsi tähän kommenttikenttään kirjoittaa

Pekka.

Kuitenkin mielessäni pyörii paljon samankaltaisia ajatuksia kuin Sinikka K:lla. Miten tämä saadaan käytännössä toimimaan? Varsinkin, jos käytössä on vain yksi matematiikan opettaja 25 yläkouluikäistä oppilasta kohden. En epäile hetkeäkään sitä, etteikö tämä opetustyyli sopisi loistavasti lukioon. Mutta ovatko yläkoulun oppilaat valmiita ottamaan näin ison vastuun omasta oppimisestaan? Jos yläkoulun oppimäärästä olisi saatavilla hyvät opetusvideot ja oppilaat pääsisivät niihin käsiksi tunnilla, niin luopuisin opettajajohtoisuudesta. Nyt kuitenkin epäilen sitä, että viitsivätkö/pystyvätkö heikoimmat oppilaat opiskelemaan asian itsenäisesti kirjasta??

Houkuttelevalta tuntuu myös tuo Harrin idea kokeista luopumisesta. Harrihan kirjoittaa näin: ”Oppiminen ja osaaminen on niin paljon helponmaa ja hauskempaa todentaa yhdessä ryhmätehtävien ja yhtä hyvin myös henkilökohtaisten näyttötehtävien avulla.” Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Olisin hyvin kiitollinen hieman yksityiskohtaisemmasta kuvailusta:)

Kiitos loistavista ja valaisevista ajatuksista! Taidanpa ottaa niistä heti muutaman idean onkeeni ja käyttää niitä sopivassa tilaisuudessa, kun keskustelen aiheesta kollegoiden tai oppilaiden vanhempien kanssa.

Pekka Peura

Opetan itse toisella asteella ja olen hyvin iloinen jos tämä oppimiskäsityksen murros oivalletaan peruskoulussakin ja näitä uusia työhaluja osataan ottaa käyttöön. Itsenäisempinä toimijoina lapset ja nuoret ovat paljon sopeutuvaisempia ja valmiimpia ottamaan vastaa myös tulevan työelämän muuttuvat haasteet ja kestämään paremmin ja terveempinä myös jatkuvasta muutoksesta syntyviä paineita. Toistaiseksi ammattiopistoihin tulee peruskouluista vielä liian paljon passiivisia nuoria, jotka vain odottavat, että opettaja ”oksentaa” tietoa heidä päälleen, sen sijaan, että itse esittäisivät omat kysymyksensä ja lähtisivät etsimään niihin luovia ratkaisuja (oppikirjojen ulkopuolelta). Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että tieto joka meitä ympäröi, ei ole factaa, vaan aina sidoksissa kulttuuriimme ja aikaamme.

Yllä kuvattu menetelmä, jossa opiskelijat jaetaan osaamisensa ja oman motiivinsa mukaisiin (itseohjautuviin) pienryhmiin sopii tietysti yhtä hyvin lukuaineisiin kuin kädentaidollisiinkin, tai kuten minun tapauksessani, ammatillisiin. Ytimessä on oppiminen. Lapsi oppii asioita hyvin samalla tavalla kuin aikuinen. Kun oppijat saavat toteuttaa omaa intohimoaan kielloilla ja valvonnalla kyllästetyn oppilaitosympäristön sijaan, ei oppimisella ole rajaa. Itse en esimeskiksi koskaan sterssaa opiskelijoitani kokeilla (ja itseäni kokeitten laatimisella ja tarkastamisella). Oppiminen ja osaaminen on niin paljon helponmaa ja hauskempaa todentaa yhdessä ryhmätehtävien ja yhtä hyvin myös henkilökohtaisten näyttötehtävien avulla. Voin taata, omakohtaisen kokemuksen kautta, että opetussuunnitelmassa määritellyt tavoitteet tulevat yhtä lailla saavutettua, vaikka asiat toteutetaankin opiskelijan henkilökohtasten tavoitteiden kautta. Samalla olen itse päässyt irti stressista ja kokenut suurta helpotusta asettautumalla palvelemaan opiskelijoita, organisaation hallinnon asettamien sääntöjen ja normien sijaan. Arvostakaa lapsianne, saavuttakaa heidän luottamuksensa ja nauttikaa työstänne!

Mielenkiintoista! Odotan kokeiluversion julkaisua!

Kiitos mainioista kysymyksistä!

Olen tälle sivustolla kirjoittamassa yksityiskohtaisia ja tarkkoja kuvauksia siitä, miten opetus on järjestetty ja mitä kaikkea järjestelyistä on seurannut. Tekstiä on jo olemassa jonkin verran, mutta julkaisen vasta niitä myöhemmin keväällä, kun kokemuksia saadaan lisää ja saan tekstiä kasaan menetelmää käyttäviltä opettajilta.

Voisin kuitenkin lähettää sinulle ensi viikolla sähköpostiisi tarkan kuvauksen yläkoulun opetusjärjestelyistä ja samalla vastaukset ylläesitettyihin kysymyksiisi. Lähetä minulle vain sähköpostilla pyyntö osoitteeseen pekka.peura (at) maot.fi, niin saan sitä kautta sähköpostiosoitteesi.

Julkaisen tekstin kaikkien näkyville sitten myöhemmin, kun se on valmis.

Pekka